Vastapainoksi iloa

Viime aikoina täällä on tainnut tulla vain valiteltua. Ehkä sitä helpommin tulee kirjoiteltua niistä mieltä painavista asioista, ja tavallaan etsittyä itselleen edes jonkunlaista helpotusta. Sitä olenkin saanut, kiitos siis teille muutamalle kommentoijalle :)

Vastapainoksi ajattelin kertoilla niistä hyvistä hetkistä pienen miehen elämässä. Ja niitä meidän elämä oikeastaan pääsääntöisesti kuitenkin sisältää. Eniten minua hämmästyttää Eliaksen hymy, sillä tuntuu, ettei se katoa kovankaan itkun keskellä. Vaikka miten itkettää, niin maailman helpoin tehtävä on saada poika nauramaan (paitsi nukkuessa, mutta siitä ei nyt tarinoida :) ). Elias kutisee kovasti kainaloista, kyljistä ja jalkapohjista. Pieni tökkäys sormella, ja ukko nauraa höröttää täyttä päätä. Vaatteiden riisuminen ja pukeminen laukaisee luonnollisesti myös tämän ihanan höhötyksen virran. Joskus myös vaipanvaihtaminen kutittelee oikeasta kohti, ja menee ihan nauruksi koko homma. Päivän parhaat naurut saa kuitenkin yleensä heräämisen aikoihin. Siis kun aamulla herätään ekan kerran, tai menen hakemaan pikku E:n päiväunilta. Se nauru, se hymy, minkä minä saan palkakseni pelkästä näköpiiriin ilmestymisestä, on aivan käsittämättömän ihanaa. Jalat alkaa vispata, kädet alkaa sohia kohti, suu avautuu ja ulos purkaantuu iloinen naurun kiljahdus. Turhaan edes yritän kuvailla sitä tunnetta, mikä vyöryy joka kerta lävitseni. Käsittämättömän suuri rakkaus omaa lasta kohtaan. Ja tuskin edes tarvitsee, eiköhän teistä jokainen tiedä sen.

Elias on hirmuisen kiinnostunut kirjoista. Olemme lukeneet muutamia värikkäitä kuvakirjoja, ja aina vain pieni mies on yhtä innostunut. Sivuja yritetään kääntää, viedä suuhun ja läpsitään. Kaikista hassuinta on, että pikku E myös seuraa tarkkaan sormeani kun lukiessani osoittelen esineitä tai lasken sivulla olevia asioita. Yleensä myös isoveli tulee hommaan mukaan, ja osallistuu yhtä innokkaasti kirjan lukemiseen tai laskemiseen. Josta päästäänkin kätevästi seuraavaan ihanaan asiaan, veljesrakkauteen. Ihan alusta asti pikkuveli on ollut tärkeä ja rakas isoveljelleen, eikä tilanne suinkaan ole muuttunut. Nykyään myös pikkuveli suorastaan palvoo isoveljeään, ja ei voi suurinpiirtein irrottaa katsettaan veljestään, mikäli hän vain näköpiiriin sattuu. Varsinkin syömisaikaan saa tökkiä lusikkaa takaraivoa kohti, mikäli isoveli istuu toisella puolen vieressä (tykätään istua koko porukka samalla puolen pöytää meidän 8 hlön pöydän ääressä). Ja näkisittepä pienen miehen hymyn kun isoveli tulee kotiin!

Vaikka Elias ei vielä ryömi, on meno kuitenkin aika vauhdikasta noin muuten. Navan ympäri pyöritään ihan vaivatta, ja sillä tavalla tietysti myös lyhyitä matkoja edetään. Suurinta huvia on viime aikoina ollut myös kääntyminen selältä mahalle, ja takaisin. Siis monta kertaa peräkkäin. Sukan nyhtäminen on myös edelleen hyvin hauskaa hommaa, ja perusilme tätä hommaa tehdessä on alahuuli ylähuulen alla virne naamalla. Ja ne syvänsiniset silmät, ne tuntuvat aina tuikkivan iloa. Kaupassa muuten erään kerran sukka lähti todella vauhdikkaasti jalasti lentäen kaaressa suoraan vastaan kävelleen myyjän syliin!

Eli ei, ei meillä itketä todellakaan turhia (eikä edes niin paljon kuin olisi aihetta), vaan meillä asustaa ihana ja iloinen pieni mies, joka on saanut koko loppuperheen ihan pauloihinsa. Vaikka rankkaa välillä on, niin tuo hymy on sellainen lääke, millä saa paljon huolia pyyhittyä. Aika kultaa muistot joka tapauksessa, se on tullut huomattua hyvin monta kertaa tässä elämässä. Ja niinhän se pitääkin olla. Varmasti suurimpana tunteena muistoksi jää tämä valtava onni ja rakkaus, jotka meissä tällä hetkellä asustaa.