Miksi bloggaan

Jos kirjoitat lapsiaiheista blogia, on tehtävä iso päätös siitä julkaiseeko päähenkilöistä tunnistettavia kuvia. Tästä aiheesta on väännetty varmaan ihan jo kyllästymiseen asti, enkä sinänsä usko että minulla olisi lisää annettavaa siihen keskusteluun. Mutta kerronpahan silti omat kaksi senttiäni aiheesta (niinkuin yleensäkin elämässäni) vaikkei ketään niin kiinnostaisikaan.

Monet jotka (todellakin) eksyvät blogiini ajattelevat varmasti miten älytöntä on edes blogata lapsista, eikä julkaista sitten yhtään järkevää kuvaa näistä blogin tähdistä. Se päätös ettei julkaise kuvia, rajoittaa todella paljon potentiaalista lukijakuntaa ja eritoten blogin suosiota. Toki ymmärrän tämän yhtälön, en sentään ole ihan puusta pudonnut tässä asiassa bloggauksessa. Monen bloggaajan mielestä taas on ihan älytöntä edes blogata, jos ei nimenomaan tahdo blogilleen suurta suosiota (puuttuu niinsanotusti "kunnianhimo") ja mahdollisuutta ansaita taskurahaa tai jopa elantoaan blogiaan myymällä, tai vähintään saada kivoja tuotteita testaukseen ilmaiseksi. En voi tietenkään väittää, etteikö olisi kiva saada jotain "ilmaiseksi", mutta jostain syystä se että laittaisin vaihtarina lasteni kuvia blogiini julkisesti pällisteltäväksi ihmisille joista en tiedä mitään, tuntuu paljon isommalle maksulle kuin mitä niiden rahallinen arvo on (muut bloggaajat vielä ehkä hyväksyisin). Toisaalta tykkään itsekin lukea blogeja joissa julkaistaan lasten kuvia, enkä ajattele että se on mitenkään outoa, tai että bloggaaja olisi jotenkin edesvastuuton. Ja taas toisaalta, luen muutamaa blogia joissa ei kuvia julkaista oikeastaan ollenkaan, enkä ole kokenut sitä mitenkään isoksi puutteeksi, vaan luen niiden postaukset ihan yhtä isolla mielenkiinnolla kuin kuvallistenkin blogien tekstit. Mutta tietysti huomaan, että monen lukijan kohdalla asia ei ole näin. Siinä olen taas samaa mieltä bloggaajien valtavirran kanssa, että kommentit ovat se bloggauksen suola. Harva sitä kuitenkaan jaksaa kovin aktiivisesti "omaksi ilokseen" postailla ilman minkäänlaista vastakaikua lukijoiltaan. Ja se tietysti tässä päätöksessä olla julkaisematta kuvia eniten harmittaakin. Ja se, että kun on päättänyt blogata "nimettömästi", niin blogin mainostaminenkin on vähän työläämpää kuin toisessa tapauksessa. Olen kuitenkin todella iloinen ja onnellinen jokaisesta lukijastani ja eritoten teistä jotka jaksatte kommentoida tyhjänpäiväisiä postauksiani kerrasta toiseen :)

Se miksi juuri nyt (blogini aloittamisesta on kuitenkin yli 1,5 vuotta) tämä aihe tuli mieleeni, liittyy viimeaikaiseen pohdintaani poiketa tästä linjasta, edes yhden kuvan ajaksi. Kävimme ottamassa Eliaksen 1-vuotiskuvat (+sisaruskuvat), ja ne onnistuivat todella hienosti! Olen miettinyt pääni puhki, miten  niitä voisi julkaista, tai siis voisiko niitä julkaista. Tietyksi ajaksi, tietyssä osoitteessa, todella isolla tekstillä merkittynä... Ja olin jo ehkä taipunut ajatuksissani yhden vaihtoehdon kannalle, kun silmiini osui taas yksi tapaus missä blogista oli napattu lapsen kuvia, ja niitä väitettiin tämän huijarin omiksi. Silloin taas muistin miksi alunperin tein päätöksen olla julkaisematta suloisia kasvokuvia lapsistani. En todellakaan pystyisi elämään itseni kanssa, jos saisin tietooni, että kuviani olisi käytetty tässä tarkoituksessa. Joillekin se on se ja sama, muttei minulle. Vaikka lapsi on turvassa luonani, ja vain hänen kuvaansa on kohdeltu kaltoin, niin silti se tieto riittäisi tuntemaan perheemme koskemattomuutta loukatuksi. En todellakaan ymmärrä mikä tarkoitusperä voi tällaisella selkeästi henkisesti häiriintyneellä huijarilla olla, enkä todellakaan halua ottaa siitä selvää. Enkä ainakaan aio joutua uhriksi liian helpolla.

Ehkä tässä on jo sukupolven välinen kuilu minun ja nuorempien bloggaajien välillä. Ehkä mä en vaan tajua miten maailma nykyään toimii. Tai sitten osaan jo pelätä kaikkea mahdollista ja mahdotonta kokemani perusteella. Enkä todellakaan voi tietää mitä some on sitten kun lapseni ovat siinä iässä, että tajuavat jotain näistä höpinöistäni. Ehkä se on ihan normaalia, eikä kukaan tee siitä isoa numeroa. Mutta nyt julkaisen lasteni kuvia vain helpommin hallittavissa kanavissa ja rajatuille ihmisille jotka itse tiedän ja joihin luotan. Ja jatkan höpinöitä "omaksi ilokseni" (ja toivon parasta...:D ), koska tiedän etten muuten saa merkityksi mitään muistiin näistä vuosista ja unohdan lähes kaiken muistamisen arvoisetkin asiat. Toimiipa tämä jonkinlaisena terapianakin kun oikein ottaa nuppiin! Kiitos siis vielä kerran teille ihanille, tiedätte kyllä keitä  olette! :D