Pari viikkoa sitten alkoi syömiset takkuamaan, kunnes pölhö äiti tajusi tumpata lusikan pojan käteen. Ja siitä asti ne kaksi ovat olleet erottamattomat ruokapöydässä! Poju vetelee soseet suuhunsa lusikalla hyvin rivakkaa tahtia, eikä aina äiti edes ehdi viereen syömään omaa ruokaansa kun on saanut sen lämmitettyä itselleen. Ja tämähän tietysti tarkoittaa sitä, että äiti saa juoda rauhassa aamukahvit (noh, niin rauhassa kun kaksilapsisen perheen äiti nyt voi…) ja lukaista aamun uutiset. Tai ylipäänsä syödä oman ruokansa lämpimänä samaan aikaan kun muutkin. Eilinen päivä oli lisäksi vielä ensimmäinen, kun Elias ei edes suostunut siihen että häntä olisi syötetty yhtään. Onko minusta siis tulossa tarpeeton, yhyyyh?! :D
Meillähän ei ole oikeastaan varsinaisesti sormiruokailtu vauvana (hassua sanoa näin, mun vauvahan Elias vieläkin on <3), koska kädessä pysyviä ruokia on Eliaksella todella vähän allergioiden takia. Sopivia sormipaloja ovat oikeastaan vain hedelmät, kurkku ja leipä jota olen silloin tällöin tehnyt (osa syynsä tähän on äidin mielikuvituksen puutteellakin, ja sillä että palaset eivät eksy suuhun, vaan ne heitellään lattialle ja tilsitään pöytään). Joten tältä, alusta asti syötetty lusikalla, pohjalta Eliaksen kyky lusikoida ruokansa itse tässä iässä on mielestäni erityisen hienoa ja taitavaa. Ehkä siinä on osansa äidin luontaisella ylpeydellä lapsestaan, mutta silti häpeilemättä ylistän taitavaa taaperoamme :)
Koska en löytänyt sopivaa aiheeseen sopivaa kuvaa, niin tässä teille (huonolaatuinen)kuva Eliaksen parhaasta kaverista <3
 |
| Kummalla on isompi? ;) |
