1 viikko

Tänään pieni miehen alkumme on jo viikon ikäinen. Alku on sujunut aika samankaavan mukaan kuin Eliaksenkin kohdalla, eikä mitään isompia ylläreitä ole tullut kummankaan olossa synnytyksen jälkeen.

Sektio sujui hyvin ja toipuminen on ollut nopeaa. Ainoastaan leikkauksen yhteydessä uutena käytäntönä annettu pitkävaikutteinen morfiini aiheutti epämiellyttävän olon pahoinvointineen ja tokkuraisuuksineen, jonka vuoksi yrjösin leikkauspöydällä maatessani saman tien sen saatuani ja myös verenpaineet romahtivat. Itse leikkaus operaationa meni samalla tavalla kuin Eliaksestakin, joten siitä ei sen enempää. Hieman hitaammin tosin leikkasivat, koska edellisen leikkauksen jäljiltä oli tullut muutamia kiinnikkeitä. Kohdunlihaksen todettiin olevan hyvässä kunnossa, eikä ollut arven kohdaltakaan yhtään ohentunut. Spinaalipuudutus alkoi haihtua jo tikkejä ommellessa, mutta onneksi kivuntunto ei alkanut palautua kuin vasta paljon myöhemmin. Liikkeelle pääsin jo samana iltana, ja seuraavana päivänä liikuin jo suht normaalisti osastolla, mitä nyt pyörryin kerran fysioterapiaohjauksen aikana :D (onneksi oli jo siinä vaiheessa molemmissa käsissä hoitaja kiinni). Kotona olen pärjännyt hyvin ja lähes lääkkeettä viimeiset päivät. Huolimatta ennakko-odotuksista ja kauhuskenaarioiden maalailusta leikkaus meni siis todella hyvin :)

Pieni mies aloitti elämän taipaleensa kovalla huudolla. Välittömästi kun poika nostettiin pois masustani, alkoi pikkuinen parkua kuin palosireeni ja jatkoi koko pisteytyksen ja kapaloinnin ajan.  Vajaan parin tunnin ajan poika oli iskän hoidossa ja ihokontaktissa, ja oli jo ihan tyytyväinen kun äiti saapui ihmettelemään pientä nyyttiään, jota oli hautonut huolellisesti viimeisen 9 kuukauden ajan. Pian alkoi selviämään, että tämä tapaus onkin hieman vaativampi kuin isoveljensä, ja ilmaisi kovin selkeästi ettei ollut täysin tyytyväinen olotilaansa. Useamman kuin kerran saimme kuulla kätilöiltä ja lääkäriltä, että pieni tulokkaamme taitaakin olla hieman temperanttisempi vauva. Kotiinlähtötarkastuksessa lääkäri totesi, että suoliäänet ovat aika reippaat, joten ehkäpä siellä sitten syy. Pikkuisen paino ei alkanut taaskaan nousta, siis kuten ei isoveljelläkään, omalla tarjonnalla, joten saimme pyytämällä luovutettua rintamaitoa pikkuisen turvaksi. Maitopohjaista korviketta en olisi suostunut antamaan, vaan meillä oli mukana Alfaminoa varulta jos muuta ei olisi löytynyt johtuen isoveljen laajoista ruoka-aineallergioista ja niiden riskistä pikkuveljellekin. Ahkeralla suostuttelulla, sekä kätilöiden että äidin taholta, saimme pikkuiseen menemään sen verran maitoa että painonlasku pysähtyi. Pikkuveli nimittäin ei haluaisi huolia tuttipulloa laisinkaan, eikä ala imemään tuttia, vaikka miten tyrkyttää. Hörpyyttämällä, ruiskulla ja mahdollisimman helposti antavalla tuttipullolla maitoa jotenkin sai menemään 5-10 ml per syöttökerta. Eivät nämä muutkaan lapsemme ole olleet helppoja pulloteltavia, mutta nuorin on kyllä ehdottomasti hankalin. 

Tänään kotikäynnillä paino ei ollut noussut yhtään kotiutuspainosta, mikä kyllä hieman ihmetyttää. Poika syö vähintään 3 h välein ihan itse, ja yleisimmin väli on huomattavasti pienempi, tunnin tai puolitoista. Suoraan sanottuna, en ehdi tekemään mitään muuta kuin tarjoamaan pojalle ravintoa ja syliä. Teimme syöttöpunnituksenkin, jossa paino nousi riittävän 20 g per syöttö (yhdestä rinnasta syötettynä), joten minnekähän se imetty maito menee… Pissaa tulee ja kakkaakin joka vaippaan, joten mitään ei pitäisi olla pielessä sen suhteen. Tosin kakanväri on muuttunut vasta 6 päivän ikäisenä normaaliksi keltaiseksi maitokakaksi, kun aikaisemmin se oli lähinnä ruskeanvihreää, joten sitäkin voisi syyttää nihkeästi painonnoususta. Saimme lainaan neuvolantädin vaakan, joten punnaillaan nyt pientä pari päivää ja katsellaan mikäli suunta lähtisi ylöspäin. Kamalan huolissaan en kuitenkaan ole, koska poika on todella jäntevä ja virkeä, ja todellakin imee ja vaatii ruokansa. Sammuu kuitenkin tyytyväisenä saatuaan maidot kupuunsa :) 

Täällä voidaan siis yleisesti todella hyvin. Hieman on totuteltavaa uusissa rutiineissa, mutta onneksi tässä on vielä seuraavat 4 viikkoa ylimääräinen käsipari apuna. Kuukauden päästä tilanne on kuitenkin jo täysin eri kuin nyt, ja rutiinit ovat alkaneet jo muodostua. Ehkäpä imetysvälitkin tästä alkuvaiheesta pidentyvät niin pääsee tekemään kotihommiakin (ei sillä, että niitä kaipaisi… :) ) 

Soitto, osa II

Eilen taisteltiin unohdetun sektioajan kanssa, tänään puolestaan Eliaksen soittoajan kanssa. Uskomatonta, mutta totta: meillä oli tänään soittoaika, siis lääkärin piti soittaa meille, lastenpolille Eliaksen allergioista ja tukkoisuudesta. Odottelin koko päivän kello 15 asti sinnikkäästi puhelin kädessä, enkä uskaltanut edes nukkua päikkäreitä siinä pelossa että nukun soiton ohi. Kun kello läheni polin sulkemisaikaa, päätin soittaa sinnepäin ja kysellä missä mennään. Ensimmäinen numero, jonka otin ajanvarauslapusta, meni ihan väärällä ihmiselle, ei edes lastenpolille. Kuulemma käynyt ennenkin. Toinen numero, jonka sain sairaalan vaihteesta, ei vastannut. Kolmannen kaivoin netin syövereistä, ja johon vastattiin. Numerosta kerrottiin, että soittoaika on vasta perjantaina, ei tänään. Väitin kivenkovaan, että kyllä se tänään on, koska minulla on kädessä lappu, jossa lukee tiistai 20.1. ja osaan kyllä mielestäni numerot ihan kohtalaisesti. Hetken aikaa selviteltyään asiaa henkilö päätyy lopputulokseen, että ajan on vaihtanut lääkäri tai kollega, joten ei tiedä asiasta mitään. Kyselen hienovaraisesti, että miksiköhän minulle ei ole vaivauduttu ilmoittamaan, mutta saan vastaukseksi tyyliin "en tiedä, olen vain täällä töissä, ja en ole itse asiaa hoitanut". Asia selvä. Ensin minun ajanvaraus unohdetaan, sitten pojan aika siirretään meille ilmoittamatta. Antaa melko ammatillisen kuvan ko. sairaalasta, eikös vain? Jos ajat unohdetaan, ja hoidetaan puolivillaisesti ja -ammatillisesti, niin uskaltaisitko jättää henkesi tämän sairaalaan käsiin? Voinko olla varma, että selviän koko sektiosta hengissä, tai vähintään ilman mukavaa muistoa pieleen menneestä leikkauksesta. Ettei nyt lääkäri sattuisi unohtamaan saksia kohtuuni, kun kerran se tuntuu olevan sairaalan tapa? Eli jos blogi äkkinäisesti hiljenee parin viikon päästä, on sairaala hoitanut hommansa tavoilleen uskollisena. Huonosti.

Soitto

Tänään keskipäivällä sain puhelinsoiton äitiyspolilta. "Hei, olemme todella pahoillamme, mutta teille sovittu sektioaika on unohdettu ja samalla varata leikkaussaliin, ja nyt tämä kyseinen päivä on täynnä." Menin ihan turraksi, en todellakaan käsittänyt miten tämä on edes mahdollista. Kaikki lastenhoidot, lääkäriajat, kissojen rokotukset, koko tuleva elämä oli suunniteltu tuon päivän ympärille ja silmällä pitäen ja nyt matto vedetään jalkojen alta sairaalan mokan takia. En osannut sanoa mitään muutakuin "EI, EI, EI kertakaikkiaan käy". Purskahdin itkuun ja sopertelin jotain äänteitä, joita ei sanoiksi tunnistettu. Polilta luvattiin selvitellä asiaa ja soittaa myöhemmin (kunhan olisin saanut itseni kasattua). Lääkäri soitti noin tuntia myöhemmin. Tarjolla oli nyt kaksi aikaa, joista kumpikaan ei ollut aikasemmin sovittu päivä. Päivä oli kuulemma niin täynnä ettei se vaan onnistu kyseisenä päivänä. VAIKKA minulle aika oli annettu ensimmäisenä kaikista, päivän ensimmäiseksi. Silti minä olen se joka kärsii. Minä olin se joka unohdettiin ja jonka aikaa siirretään. En ymmärrä, miten tällainen voi olla edes mahdollista. Unohdetaan merkitä ajanvarauskalenteriin näin tärkeä juttu. Meidän perheen pikkuveljen syntymäpäivä. 

Aika on nyt sovittu 3 päivää suunniteltua aikaisemmaksi, ja kätilö soitti vielä perään 3 tuntia myöhemmin ja varmisti päivän. Myöhempään en suostunut, vaikka se olisi kuulemma ollut kaikkien kannalta parempi. Vauva on kuitenkin ollut tuona ajankohtana jo 1,5 viikkoa täysiaikainen ja ihan hyvänkokoinen ennusteen mukaan muutenkin. Tällä päivällä ainoastaan lastenhoitoa joudutaan muuttamaan ja se onnistuu helpoiten kuin muiden asioiden järjestely. Ehkä osansa on raskaushormoneilla ja loppuraskauden rasituksella, mutta nyt olo on kurja. Vaikka asia saatiin järjestettyä, ei se poistanut mielipahaa minkä tämä sekaannus aiheutti. En todellakaan olisi kaivannut mitään lisämurheitä, niitä on ollut jo ihan riittäviin.