Soitto, osa II

Eilen taisteltiin unohdetun sektioajan kanssa, tänään puolestaan Eliaksen soittoajan kanssa. Uskomatonta, mutta totta: meillä oli tänään soittoaika, siis lääkärin piti soittaa meille, lastenpolille Eliaksen allergioista ja tukkoisuudesta. Odottelin koko päivän kello 15 asti sinnikkäästi puhelin kädessä, enkä uskaltanut edes nukkua päikkäreitä siinä pelossa että nukun soiton ohi. Kun kello läheni polin sulkemisaikaa, päätin soittaa sinnepäin ja kysellä missä mennään. Ensimmäinen numero, jonka otin ajanvarauslapusta, meni ihan väärällä ihmiselle, ei edes lastenpolille. Kuulemma käynyt ennenkin. Toinen numero, jonka sain sairaalan vaihteesta, ei vastannut. Kolmannen kaivoin netin syövereistä, ja johon vastattiin. Numerosta kerrottiin, että soittoaika on vasta perjantaina, ei tänään. Väitin kivenkovaan, että kyllä se tänään on, koska minulla on kädessä lappu, jossa lukee tiistai 20.1. ja osaan kyllä mielestäni numerot ihan kohtalaisesti. Hetken aikaa selviteltyään asiaa henkilö päätyy lopputulokseen, että ajan on vaihtanut lääkäri tai kollega, joten ei tiedä asiasta mitään. Kyselen hienovaraisesti, että miksiköhän minulle ei ole vaivauduttu ilmoittamaan, mutta saan vastaukseksi tyyliin "en tiedä, olen vain täällä töissä, ja en ole itse asiaa hoitanut". Asia selvä. Ensin minun ajanvaraus unohdetaan, sitten pojan aika siirretään meille ilmoittamatta. Antaa melko ammatillisen kuvan ko. sairaalasta, eikös vain? Jos ajat unohdetaan, ja hoidetaan puolivillaisesti ja -ammatillisesti, niin uskaltaisitko jättää henkesi tämän sairaalaan käsiin? Voinko olla varma, että selviän koko sektiosta hengissä, tai vähintään ilman mukavaa muistoa pieleen menneestä leikkauksesta. Ettei nyt lääkäri sattuisi unohtamaan saksia kohtuuni, kun kerran se tuntuu olevan sairaalan tapa? Eli jos blogi äkkinäisesti hiljenee parin viikon päästä, on sairaala hoitanut hommansa tavoilleen uskollisena. Huonosti.

Valivali-päivä

Ei mene taas niinkuin Strömssöössä. Ensin Elias kiehnäsi heräillen lähes koko yön läpi, ja aamulla naamalla paistoi 2 hehkuvan punaista omenaposkea. En tiedä onko nyt "löydetty" ensimmäinen hedelmä, jolle pieni herra on allerginen. Eilen sai siis purkillisen Piltin aprikoosisosetta, ja aikaisemmin on saanut vain pari kertaa kuivattua luomu aprikoosia. Yleensä nuo soseet ovat käyneet, vaikka tuore olisikin lehahtelua aiheuttanut (banaani). Harmittaa jos näin on, koska nuo kuivatut aprikoosit ovat todella kätevää sormiruokaa ja huippuhyvänmakuisiakin. Ilman tuota sosetta nyt pärjätään, koska onneksi vaihtoehtoja on paljon muitakin. Olin vaan kuvitellut, että aprikoosi on sellainen hyvin siedetty hedelmä. Voihan se tietty olla, että reaktio tuli muustakin, mutta kovasti se ihmetyttää, koska Zyrtecia ollaan nyt otettu muutamana päivänä säännöllisesti Neocaten sisäänajamiseksi (ei kyllä näytä yhtään paremmin sietävän antihistamiini-tuellakaan). Jo illalla posket siis punoittivat, ja voitelin ne kortisonilla, mutta eipä siitäkään näyttänyt apua olevan.

Päikkäreiltä herättyä poju oli "vähän" kärtsänä, joten sain viihdyttää kitisevää miestä sylissä/tissillä melkein koko päikkäreiden välisen ajan. Olin kuitenkin käyttänyt viimeiset kypsät porot pakkasesta, joten aloin kokkailemaan niitä samalla. Ei tarvitse olla mikään ainstain, että arvaa miten siinä kävi. No, pohjaan paloivat ja huolella. Greit, sehän onkin ihan halpaa poltella pohjaan… Omaa napaa alkoi tietysti myös kaivella, joten heitin kanat uuniastiaan, ja uunin tulille. Puoli tuntia myöhemmin menen katsomaan, että joko siellä aletaan olla kuumissaan ja valmiina syötäviksi. Ehkä olisin päässyt silloin syömään, JOS olisin muistanut laittaa ne kanat sinne uuniin, enkä jättänyt niitä pöydälle lojumaan. Kyllähän sitä uunia passaa käyttää talon lämmittämiseen, sehän on lähes ilmaistakin! Jospa tässä kohta pääsisi syömään, nyt kun ne kanat on siellä uunissa (ellen unohda niitä sinne tässä postausta väsätessäni). Ja lisätään tähän nyt perinteiset valitukset säästäkin, on pimeätä ja sataa jne jne.

Ajatukset ovat myös harhailleet kissamme takia. Kissa on vanha, jo 16-vuotias vanha neitokainen. Kissa on ollut perheenjäsenemme jo kauan ennen lapsia, ja ollut minulle hyvin rakas. Mutta kissa on nyt sairas, ja suoraan sanottuna minulla ei tunnu olevan enää energiaa huolehtia siitäkin. Harmittaa, että nämä viimeiset ajat ovat olleet varmaan kärsimystä molempien puolelta. Edessä olisi siis päätös, se viimeinen päätös. En vain pysty tekemään sitä. En pysty ottamaan puhelinta käteen ja soittamaan aikaa sille. Itkettää, kun ajattelen koko asiaa, enkä varmasti pystyisi edes sokeltamaan asiaani eläinlääkäriasemalle. Toivoin vain koko ajan, että kuin taikaiskusta kissamme olisin taas oma ihana, terve itsensä. En edes tiedä pystyisinkö olemaan kissan seurana viimeisinä hetkinä. Minulla on niin paljon hyviä muistoja paremmista ajoista, ja olisin toivonut, että se olisivat jatkuneet pitempään. Ja että lapsetkin olisivat pystyneet viettämään aikaa sen aikaisemmin tuntemani kissan kanssa. Ehkä se tästä, ehkä asiat sujuu omalla painollaan, mutta jos ei, niin…