Soitto, osa II

Eilen taisteltiin unohdetun sektioajan kanssa, tänään puolestaan Eliaksen soittoajan kanssa. Uskomatonta, mutta totta: meillä oli tänään soittoaika, siis lääkärin piti soittaa meille, lastenpolille Eliaksen allergioista ja tukkoisuudesta. Odottelin koko päivän kello 15 asti sinnikkäästi puhelin kädessä, enkä uskaltanut edes nukkua päikkäreitä siinä pelossa että nukun soiton ohi. Kun kello läheni polin sulkemisaikaa, päätin soittaa sinnepäin ja kysellä missä mennään. Ensimmäinen numero, jonka otin ajanvarauslapusta, meni ihan väärällä ihmiselle, ei edes lastenpolille. Kuulemma käynyt ennenkin. Toinen numero, jonka sain sairaalan vaihteesta, ei vastannut. Kolmannen kaivoin netin syövereistä, ja johon vastattiin. Numerosta kerrottiin, että soittoaika on vasta perjantaina, ei tänään. Väitin kivenkovaan, että kyllä se tänään on, koska minulla on kädessä lappu, jossa lukee tiistai 20.1. ja osaan kyllä mielestäni numerot ihan kohtalaisesti. Hetken aikaa selviteltyään asiaa henkilö päätyy lopputulokseen, että ajan on vaihtanut lääkäri tai kollega, joten ei tiedä asiasta mitään. Kyselen hienovaraisesti, että miksiköhän minulle ei ole vaivauduttu ilmoittamaan, mutta saan vastaukseksi tyyliin "en tiedä, olen vain täällä töissä, ja en ole itse asiaa hoitanut". Asia selvä. Ensin minun ajanvaraus unohdetaan, sitten pojan aika siirretään meille ilmoittamatta. Antaa melko ammatillisen kuvan ko. sairaalasta, eikös vain? Jos ajat unohdetaan, ja hoidetaan puolivillaisesti ja -ammatillisesti, niin uskaltaisitko jättää henkesi tämän sairaalaan käsiin? Voinko olla varma, että selviän koko sektiosta hengissä, tai vähintään ilman mukavaa muistoa pieleen menneestä leikkauksesta. Ettei nyt lääkäri sattuisi unohtamaan saksia kohtuuni, kun kerran se tuntuu olevan sairaalan tapa? Eli jos blogi äkkinäisesti hiljenee parin viikon päästä, on sairaala hoitanut hommansa tavoilleen uskollisena. Huonosti.