Saako mainostaa olevansa onnellinen?

Pääsiäisen aikaan sen oikeastaan taas tajusin. Touhuttiin perheenä pihalla auringon lämmittäessä, ja pieninkin pisti menemään joukon jatkona. Katselin perhettäni ja tunsin suunnatonta lämpöä. Olen onnellinen, hyvinhyvin onnellinen. Olen tyytyväinen elämääni noin yleisesti. Minulla on ihanat lapset, ja niitä on oikein kaksinkappalein. Minulla on ihana mies, joka ei pienistä valita, ja johon voi todellakin luottaa kuin peruskallioon asiassa kuin asiassa. Minulla on harrastukset, joista saan iloa, ja minulla on myös hieman aikaa toteuttaa itseäni. Minulla on työpaikka (tai oikeastaan kaksi tällä hetkellä), johon palata kun sen aika koittaa. Elämäni on perusturvallista henkisesti, fyysisesti ja taloudellisestikin hoitovapaasta huolimatta.

Tiedän, että monia blogien lukijoita rassaa se miten bloggaajat esittävät elämäänsä täydellisenä vaikka se ei sitä ole. Jätetään kertomatta ne huonot hetket ja postaillaan kuvia "onnellisesta" perheesta, joka hymyilee vain kameralle. Tottahan jokaiselle kuitenkin on sellaisia onnettomampia aikoja joskus, sillä mistäs sitä muuten voisi edes tietää olevansa onnellinen. Kaikki eivät tietenkään halua jakaa murheitaan muiden ja varsinkin tuntemattomien kanssa. Jos elämä on  aina tasapaksua, tulee ihmisestä luultavasti onneton, vaikka periaatteessa kaikki asiat olisivatkin kunnossa. Jotta voisi olla onnellinen, on joskus koettava suurta epäonnea ja tyytymättömyyttä elämään. Meidän perheen suurin tragedia koettiin ennen lapsia, aikana ennen blogia, sillä juuri se lapsettomuus oli juuri se mikä onnettoman tilanteen aiheutti. Olen monesti miettinyt millainen blogi se olisi ollut. Synkkä, täynnä epätoivoa, lohduton…ja varmasti PALJON lukijoita ;). Mikään muu asia elämässäni ei ole aiheuttanut yhtä isoa epätoivoa, eikä saanut minua uskomaan etten selviäisi tilanteesta. Tai miettimään vielä kauheampia tapoja päästä ulos pohjattomasta surun kaivosta. Ehkä on onni, etten ole kirjoittanut mitään siitä ajasta ylös, ja olen jopa onnellisesti unohtanutkin osan siitä ajasta. Olen usein sanonutkin, etten halua edes ajatella aikaa ennen Eemeliä, koska se saa minut samantien tuntemaan suurta surua, sydämen hakkaamaan ja vedet kirpoamaan silmiini. Hullua ehkä monen mielestä, ettei elämää muka ole ilman lapsia, mutta näin se on ainakin minun kohdallani. Ehkä jos olisin saanut lapsia ilman sen kummempia ongelmia, ja nuorempana, olisin voinut katsoa aikaisempaa elämääni ihan erilaisten linssien läpi. Se pinnallinen, omaa napaa tuijottava, mustavalkoisesti ajatteleva ja mielellään juhliva nainen ei ole katso minua enää peilistä takaisin. Ei enää moneen vuoteen. Se elämä on eletty, mutta olen myös tyytyväinen että olen nähnyt senkin puolen elämästä. Nyt ajattelen vain lapsiani, enkä todellakaan anna minkään asian ajaa heidän ohi.    Se, että on saanut lapset jo hieman kypsemmällä iällä, edesauttaa varmasti tätäkin asiaa.  Moni ehkä tyrmistyy seuraavasta "paljastuksestani", mutta tuskin monikaan lapsettomuuden kokenut, vaan jakaa sen saman tunteen. Me lapsettomuuden kokeneet vanhemmat rakastamme lapsiamme enemmän kuin toisiamme. Järkyttävää, eikö?

Olen pohdiskellut sitä, mikä on se ihan perimmäinen asia, mikä saa ihmisen tuntemaan itsensä (minut juuri nyt) onnelliseksi. Ehkä se on se aika. Aikaa tehdä sitä mitä itse haluaa, ja viettää sen tärkeiden ihmisten kanssa. Aikaa ilman kiirettä, aikaa osallistua rakkaidensa elämään. Aikaa tuntea olevansa tarpeellinen, rakastettu. Ja ehkä se, että elämä on vaikeuksien jälkeen sitä tasapaksua. Epäilemättä osansa on myös sillä, että työpaikkakin on tällä hetkellä stressivapaa, eikä työmatkoihin kulu varttia pitempään. Eikä muutenkaan elämää, tai isointa osaa viikoista ja päivistä, tarvitse viettää työpaikalla, itselle ei-niin-tärkeiden ihmisten seurassa (vaikka mukavia tekin olette ;) ). Ehkä sitä jossain vaiheessa taas arvostaa eri asioita, kuten sitä omaa aikaa (pitempäänkin kuin päiväunien ajan), ja varmasti jossain vaiheessa olen onnellinen kun pojat vihdoin muuttavat pois kotoa, ja saa lähteä tyhjästä kodista ihmisten ilmoille töihin :D Mutta se aika on sitten, onneksi ei vielä.

Tottakai meilläkin on omat arkiset haasteemme, mutta ne eivät ole Eliaksen allergioita kummaisempia. Yöunet ovat välillä olemattomat, ja kaiken lattialta suuhun vetävä taapero saa ihonsa kukkimaan ihan ilman muiden apuakin. Ja akuutimpana ikävyytenä influenssa A jyllää porukassamme minä ollen ainoa jota se ei ole vielä saavuttanut. Väsyneenä tulee myös joskus kiukuteltua, eikä kommunikointikaan silloin ihan aina pelaa. Ihan siis tavallista perhe-elämää, ei sen ihmeellisempää!

Mitä meillä puetaan ja miksi

Todella monessa blogissa on viime aikoina pohdittu lasten pukemista (tai noh, useassa niistä harvoista mitkä silmiin on osunut). On esitelty omia suosikkimerkkejä, lytätty inhokkimerkkejä tai kerrottu miksi ei ylipäänsä pue lapsiaan merkkivaatteisiin (toisaalta, mikä on "merkki"vaate? Onhan H&M:kin merkki, ainakin volyymin perusteella…). Ja niinkuin aina, niin onhan mullakin tähän asiaan todella vahva mielipide, ja halu tuoda se julki :D 

Lasten (merkki)vaatteet taitaa olla todellakin aika viime aikainen ilmiö, tai sitten olen vain myöhäisherännäinen. Esikoisen aikaan, siis vuonna 2008, ostelin vauvan vaatteet Lindexistä, H&M:stä, KappAhlista, Prismasta ja jopa tarjoustalosta! En juuri katsellut tuotemerkkiä, vain sitä, että vaate näytti kivalle ja oli kukkarollekin sopiva.

Eemelin perintöä, ihanat velourpaidat Kids Wear Retro

Tottakai joskus haikailin hienojen ja kalliiden perään merkkiä pahemmin tuijottamatta, mutta koskaan niitä en ostanut, koska hinta hirvitti liikaa. Enpä ollut edes kuullutkaan kovin monesta merkistä. Merkkivaatteina pidin Tuttaa ja Reimaa, ja niitä pojallani olikin paljon. Po.pin tiesin, mutta en koskaan edes käynyt liikkeessä, koska en ymmärtänyt miksi ihmiset haluavat maksaa älyttömiä summia niin pienistä vaatekappaleista (en kyllä ihan täysin ymmärrä vieläkään).

Pieniä aarteita, jotka kaivoin esiin säilytyksestä Lindex/Tutta

Jossain vaiheessa ihastuin sitten retrotyylisiin vaatteisiin, tosin siinä vaiheessa poika oli jo lähemmäs 2-vuotias, eikä valikoimaa sen ikäisellä ollut kovinkaan paljoa. Silloin netissä ei ollut ihan näin messevää määrää lastenvaateliikkeitä kuin nykyään, joten sieltäkään ei apua löytynyt. Poika kasvoi, lähti päikkäriin, ja vaatteet hommattiin edelleen niistä tavallisista liikkeistä. 

Kesällä 2012 tulin raskaaksi, mutta lastenvaatteita en edes uskaltanut ajatella. Olihan minulla vaatteita vaikka kuinka tallessakin. Aloitin bloggaamisen ja ennenkaikkea muiden blogien lukemisen. Ja kas, uusi maailma avautui minulle. Ihania vaatteita pilvinpimein! Vanha retrovaaterakkaus räjähti silmille! Katselin vanhoja esikoisen vaatteita. Kylläpäs ne näyttivätkin, hmmm… tylsille, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Eliaksen vihreitä vaatteita Me&I/Lindex/NameIt/Po.P/Kaxx

Lopullisen niitin ja suunnan vaatehankinnoilleni osoitti facebookin sydänpyllyt-ryhmän löytyminen, ja sieltä bongaamani pöllöbody. Se oli SAATAVA! Selailin monta päivää tarjolla olevia vaatteita, ja muodostin selkeän kuvan siitä mistä tykkään.

Eliaksen oransseja housuja MoonKids/Lindex/Me&I/Kids Wear Retro/Metsola/MelliEcoDesign

Eliaksen oransseja paitoja Po.P/Me&I/Lindex/Jny

Ruskeaa, turkoosia, oranssia, froteeta, velouria, ihania toistuvia kuvioita, pehmeitä, LAPSILLE sopivia vaatteita. Siis oikeasti lastenvaatteita, eikä vaatteita miniaikuisille.

Eliaksen ruskeita vaatteita Me&I/Metsola/EjSikkeLej

Ei tönkköjä pillifarkkuja, ei ahtaita kauluspaitoja, ei mitään typeriä nahkatakkeja koossa 62 cm, tai muitakaan lapsille epäkäytännöllisiä asuja.

Haaremihousut

Ensin ostin muutaman meandin vaatteen sydänpyllyistä, ja olin tyytyväinen. Mutta nälkä kasvoi syödessä, niinkuin hyvin usein kohdallani käy.

Turkoosit vaatteet Me&I/Tutta/Metsola

Tuli lapsimessut, tuli alet, ja jopas alkoi vaatekaappi pursuamaan ihania mielestäni minun lapsille sopivia vaatteita. Kolusin oikeita kirppareita, tein löytöjä, eikä vaatekaappeihin kohta enää mahtunutkaan niitä vanhoja esikoiselta jääneitä vaatteita. 

Lindexin tähtivelourhousut menee minkä värisinä tahansa!

Ja kun valmisvaatemerkit alkoivat käydä vähiin (ja kukkaron pohjalla köllötti vain nöyhtää), päädyin selailemaan kangaskauppoja. Ja mitäs siitä nyt enää voi sanoa, sekin vei tämän retrovärihullun äidin mennessään. Vaatteita just niistä kankaista ja väriyhdistelmistä mitkä miellyttää eniten! Eikä takuulla kadulla tule vastaan toista täsmälleen samanlaista!

Ulkovaatteista olenkin tainnut aikaisemmin jo puhua. Meillä puetaan Reimaa, Lassieta, Legoa, Jonathania, Remua, Tickettiä tai oikeastaan sitä mitä kirpparilta löytyy kotipihavaatteiksi, ja vähän parempaa päiväkotiin (että kestää olla samalla haalarilla molemmat päivän ulkoilut). Pari Po.pin välikausitakkiakin taitaa olla Eliasta odottamassa, josta ei siis vielä kokemusta. Yhtä tyytyväinen olen ollut esim. talvipukuihimme Reimaan, Legoon ja Tickettiin, eikä kestävyydessä ole juurikaan eroja näkynyt. Kaikki ovat kestäneet yhden talven, mutta toisena talvena on alkanut polven kohdalla kangas ohentua ja  näyttää sille, että kohta kuluu puhki. 

Ticket / Lego

Ainoana miinuksena Ticketin kohdalla voi sanoa sen, että jalkalenksut katkesivat joka kiinnityskohdasta parin viikon sisään, mutta toisaalta jalkaresori on sen verran tiukka, ettei lahje niiden puutteesta huolimatta pääse nousemaan kovassakaan menossa. Tosin kyllähän se ihmetyttää, miten Reima ja Lego ovat onnistuneet niin paljon paremmin lenksuissaan, etteivät ne tähänkään päivään mennessä ole katkenneet kovasta käytöstä huolimatta. Enkä saanut edes uusia tilalle kun menin reklamoimaan ne ostaliikkeeseen. 

Mutta ne värit. Mielestäni tärkein ulkonäöllinen ominaisuus ulkovaatteella on kirkas väri. Suomen talvi on pimeä ja musta, niin MIKSI ihmeessä useat ulkovaatevalmistajat valitsevat kuoseikseen tummia ja synkkiä värejä?! Onko todellakin tarkoitus piilottaa lapset talven pimeyteen? Olisikohan se jo ihan turvallisuutta edistävä tekijäkin, että ulkovaate erottuisi tuolla pimeydessä ihan pelkästään omalla kirkkaudellaan, vaikka ilman heijastimiakin?

Lego / Reima (ihan eka talvihaalariostos, mikäs muu kuin musta!)

Värikkäitä ulkovaatteita saa oikein hakemalla hakea. Ehkä ajatellaan, että mustassa ei lika näy. No vaikka se lika ei näy, niin likainenhan se silti on. Mitä väliä jos ekan ulkoilukerran jälkeen haalarissa on pari likatahraa, nehän saa kertapyyhkäisyllä pois.

Eemelin eka välikausipuku, käytetty kauppareissuilla.

Viime aikoina olen siis törmännyt usein siihen, miten äidit/bloggaajat arvostelevat toisten lastenvaatevalintoja. Joku haukkuu Meandit tunkkaisen värisiksi ylihintaisiksi lumpuiksi (ylihintaisia kyllä, lumppuja ei mielestäni, värit taidettiin jo käsitellä), toinen taas perus henkkamaukat värittömiksi halpatuotetuiksi hahmo-oksennuksiksi (no värejä löytyy joka makuun, hahmot löytyy, halpatuotanto löytyy…). Pohditaan, onko Moloon ja Mini Rodiniin lapsensa pukeva äiti pönkittämässä omaa egoaan ja asemaansa, vai onko nämä merkit oikeasti ylivertaisia muihin nähden. Makunsa kullakin. Jos MINÄ haluan pukea OMAT lapseni värikkäisiin, ja vaikka mielestäsi kalliisiinkin vaatteisiin, niin minä teen niin, vaikka juuri ne kyseiset vaatteet olisivatkin mielestäsi kauheinta mitä tiedät. Jos SINÄ haluat pukea lapsesi harmaisiin suoriin housuihin ja harmaaseen slipoveriin, alla tietysti vaaleansininen kauluspaita, niin SINULLA on siihen täysioikeus, vaikka mielestäni se on oudointa mitä lapselleen voi pukea arkivaatteiksi. Jos jotain toista taas ei kiinnosta vaatemerkit pätkän vertaa, ja hän ostelee vaatteet lapselleen kirppareilta tai saa ne lahjoituksena ystäviltään, on se hänen asiansa. Ja sen pitäisi olla itsestään selvää, ettei kenenkään tulisi kyseenalaistaa toisen valintaa. Meillä kaikilla on siihen oikeus ilman, että täytyy laatia tuhatsanainen ilmoitus ja perustelu asiasta. Ennen tämä oli normaalia, eikä esimerkiksi kukaan edes tiennyt minun lapsuudessani minkä merkkisiä vaatteita lapsen kaverilla oli päällä. Tai ehkä oli vain yksi vaatemerkki, Tutta, en osaa sanoa tai voi muistaa.

Se siitä (varoitus, nyt syyllistyn itsekin arvostelemaan merkkejä!). Meillä puetaan siis värejä ja miellyttäviä kuoseja merkistä riippumatta. Me&I sattuu olemaan listalla hyvin usein, koska se tuntuu olevan ainoa merkki joka tekee tämän (minun) tyylisiä vaatteita. Lindexistä tekee joskus löytöjä, mutta sen ovat muutkin tämäntyylisistä tykkäävät huomanneet ja ne vaatteet tuntuvat häviävän rekeistä aika tehokkaasti. Tutta, kivoja vauvalla. Mini Rodiniin en ole päässyt sisälle, mielestäni ne ovat miniaikuisten vaatteita oudoilla kuoseilla. Pomppi tekee ihania vaatteita tytöille, mutta poikien vaatteet ovat aika pliisuja. H&M teki mielestäni esikoisen aikaan paljon kivempia vaatteita, nykyään harvemmin löytää muuta kuin hahmoja (esikoisen mieleen toki). KappAhlista voin vain sanoa viimekertaisen reissun perusteella WTF? Småfolk, joitain kivoja. Metsola, tykkään froteesta. Velourhousut, aivan sama kenen tekemät, kelpaa. Tiedän siis mitä haluan, ja tiedän keneltä sitä löydän. Toki kaudet ja kuosit muuttuu, ja yllärinä voi alkaa tykätä toisesta ja unohtaa toisen. Kaikista mieluuummin pukisin lapseni edullisesti henkkamaukkahintaan ja Me&I kuosiin, mutta sellaista valmisvaatetta ei ole vielä kävellyt vastaan. Mikähän siinäkin :D

Bad hair d.. year?

Ihan aikuisten oikeasti, multa alkaa mennä hermo tämän "sulkasadon" kanssa. Minulla on siis sellainen puoliselkään oleva pitkä paksu tukka. Se on ollut minulla aina, vain kerran elämässä olen leikannut sen olkapäille saakka, muuten se on saanut olla aina suurinpiirtein tässä pituudessa. Jo viime raskauden jälkeen tukkaa tippui tupoittain, mutta se kasvoi takaisin yhtä paksuna kuin ennenkin. Silloin uudiskasvu alkoi kerralla, ja päänahka oli täynnä uusien hiusten sänkeä. Huvitti, kun aamulla peilissä vastaan katsoi lähes kasari pystärin omaava kotiäiti tukan sojottaessa sentin sängellä kohti kattoa.

No, nyt tukka alkoi tippu ehkä semmoset kolme kuukautta sitten. Sitä lähtee ei siis pelkästään harjatessa, vaan ihan oikeasti tippumalla, ja ihan tuppoina. Ei mulla mitään kaljulänttejä siis kuitenkaan ole, mutta harvenee oikein urakalla. Tukkapompula on aina täynnä kierteellä olevia pitkiä hiussuortuvia. Viemärit, lattiat, tiskiharjat, Eliaksen taipeet, minun taipeet, vaatteiden alla, suussa, ruoassa, siis ihan oikeasti joka paikassa (joo kyllä, persvaossakin)!! Imuri pitää puhdistaa joka toinen minuutti imuroidessa, koska muuten kaikki roskat tarttuvat imuroituihin hiuksiin kiinni, ja jäävät "röpöttämään" ilmavirran mukana imurinputkeen tukkien sen ja vähentäen imutehoa. Puhumattakaan siitä, että kun olen imuroinut, niin saman verran hiuksia on tippunut lattialle pyöriessäni ympäriinsä. Ihan sama siis imuroitko lattian ennen luuttuamista, kun luuttu ja vesi on täynnä toisiinsa ja sormiini tarttuvia hiuksen pätkiä. Milloinkahan tämä loppuu? Mitään muistikuvia ei ole edellisestä kerrasta, mutta kyllä se jossain vaiheessa loppui. Jonkun verran tunnen jo sänkeä päänahkassani, mutta hiustenlähtö senkun jatkuu... Välillä otan urakaksi vetellä irtonaisia hiuksia tukastani pois käsin, mutta turhaa touhua sekin kun sitä vain lähtee ja lähtee. Vielä olen vastustanut tuota miesten hiustenleikkurin puolen millin terän kutsua, mutta jos tämä ei pikkuhiljaa ala hellittää niin jotain radikaalia saattaa tapahtua! Aargh!

"Kuva liittyy tapaukseen"

Mielipide: Kotihoidontuen jakamisesta

Mikä ihme tätä maata vaivaa? Onko tarkoitus ajaa hyvinvointivaltio kerta päätöksellä pahoinvointivaltioksi? Eikö päättäjät mitenkään, edes oikein kovasti yrittämällä, keksi MITÄÄN (köhköh, hyvätuloiset...) muuta säästökohdetta kuin puolustuskyvyttömät lapset? Minkä ihmeen takia kotonaan lapsia hoitavat lähinnä äidit, ja vähän isätkin, ovat yhtäkkiä päättäjien silmätikku ja kateuden kohde?

Puhun siis tästä uudesta esityksestä kotihoidontuen jakamisesta tasan vanhempien kesken. Uudessa mallissa kotihoidontukijaksot pitäisi käyttää tasan molempien vanhempien kesken, tai etuus jäisi osin käyttämättä. Etuutta saisi siis kumpikin vanhempi korkeintaan n. 13 kuukautta per tyyppi. Jos toinen ei etuuttaan tahdo tai pysty käyttämään, olisi lapsi laitettava kodin ulkopuolelle hoitoon viimeistään 1 vuoden ja 10 kuukauden ikäisenä. Tokihan vaihtoehtona on, ainakin tämän hetkisten tietojen mukaan, jatkaa lasten kotihoitoa aina sinne 3 ikävuoteen saakka, mutta ilman etuutta. Siis täysin ilman ulkopuolista rahaa. Ei se 330 e ole todellakaan iso raha, mutta jos vertaa 0 e tuloihin, niin tokihan se on ruhtinaallinen korvaus! Ja varmasti lopullinen niitti perheen pohtiessa hoitovapaan käyttämisestä.

En siis suoraan sanottuna näe tässä mitään säästöä. Mielestäni tämä on vain huonosti naamioita kotihoidontuen leikkaus, ja tuen ylärajan alentaminen 2-vuoteen, jota on tämän tästä väläytelty. Onhan nykyisessäkin mallissa ihan oikeasti vaihtoehtona se, että molemmat sen käyttäisi tasan. Useimmiten vain perheen tilanne sanelee sen, miten se kussakin perheessä käytetään. Jos toisen tulot ovat merkittävästi isommat kuin toisen, ei tarvitse olla mikään ydinfyysikko tajutakseen kumpi jää kotiin hoitamaan lapsia. Jos toinen vanhemmista on yrittäjä, tai opiskelee, on armeijassa, kärsii alkoholi- tai mielenterveysongelmista tai ei vain yksinkertaisesti koe pärjäävänsä lasten kanssa kotona, niin onhan se selvää miten tämä vapaa perheissä käytetään. Entäs yksinhuoltajat? Perheet jossa isovanhemmat hoitavat lapset? Millä oikeudella kodin ulkopuolinen taho tulee ja sanelee miten juuri MEIDÄN perheessä lapset tulee hoitaa? Eikö voi luottaa siihen, että perheet osaisivat tehdä oikeat ja juuri omaan tilanteeseensa sopivat ratkaisut? Miksi kaikki perheet yritetään tunkea samaan muottiin, kun harva siihen oikeasti mahtuu. Ja sokerina pohjalla: miksi valtio edes haluaa, että huomattavan paljon enemmän tienaava jäisi kotiin yli vuodeksi kotihoidontuelle, jolloin verotuloja jäisi saamatta merkittävästi enemmän, kuin jos kotiin lapsia hoitamaan jäävä olisi pienempi tuloinen. Miettikääpä sitä! (vastaus saattaa löytyä tämän kappaleen toisesta lauseesta...)

Ja niistä säästöistä. Kaikki lienevät kuitenkin samaa mieltä siitä, että kotihoito on huomattavan paljon edullisempaa kuin kunnallinen hoitopaikka. Jos lapsia on useampi, kotihoito on vieläkin merkittävästi edullisempi tapa. Harvan töihin palaavan äidin tulot ovat niin isot, että kertyneet verotulot korvaisivat hoitopaikkojen kustannukset. Urakehityksen paranemisellakin on tätä esitystä yritetty selittää. Useimmat naisvaltaiset työt taitavat olla sitä samaa hommaa ilman isompia etenemismahdollisuuksia, oli sitten käyttänyt hoitovapaan tai ei. Ainakin näin minulla. Ja eihän kaikilla ole edes työtä mihin palata. Se ainakin on ihan varmaa, että työttömät äidit siirtyvät vain työmarkkinatuen piiriin heille korvamerkityn hoitovapaajakson päätyttyä. Työttömyystukihan on lähes kaksi kertaa niin iso kuin kotihoidontuki. Ihan näin vinkkinä vaan.

Ja entäs ne päiväkodit sitten? Käsittääkseni alle 3-vuotias vie päiväkodista 1,5 paikkaa. Eli siis tuon verran enemmän hoitajia pitäisi päiväkodissa olla, jotta paikkoja voitaisiin lisätä.  Jos päiväkodeilla on jo nyt vaikeuksia täyttää vaaditut hoitaja määrät, niin mitenkähän tämä uusi esitys helpottaa tätä asiaa? Puhumattakaan siitä, että alle 3-vuotias tarvitsee pienen ryhmäkoon, ja auttavaa kättä useimpiin perusaskareisiin, kuten käsien pesuun, syömiseen, pukemiseen jne. Ja jos autettavia rupeaa ryhmässä olemaan useampia, niin voin kuvitella mitä kaaosta päiväkodin arki tulee olemaan. Laadukasta hoitoa, vai mitä? Puhumattakaan taas siitä, mitä mieltä asiantuntijat ovat alle 3-vuotiaiden lasten päiväkotihoidosta. Useimmat taitavat tyrmätä sen täysin, ja allekirjoitan sen itsekin oman lapseni perusteella. Ei VOI olla lapsen etu, että päiväunilta herättyään lasta ei olekaan vastassa se tuttu ja turvallinen vanhempi. Ei VOI olla lapsen etu, että alle 3-vuotiaana joutuu olemaan hoidossa, siis lapsen "töissä", jopa pitemmän päivän kuin vanhempi töissä. Työmatkoinen lapsen hoitopäivän pituudeksi voi täysin helposti tulla jopa 10 tuntia! Ei ihme, että illalla vähän kiukuttaa! Ainiin, eihän tässä ollutkaan kyse LAPSEN edusta, vaan ison kylmän valtion.

Netissä voi käydä allekirjoittamassa adressin kotihoidontuen jakamisesta perheen päätettäväksi. Käykää hyvät ihmiset allekirjoittamassa se mikäli asia yhtään koskettaa. Jotta asiaan saataisiin muutos, tai edes pieni vastarinta, on barrikadeille noustava nyt eikä vasta vuonna 2015. Sitten on jo myöhäistä, koska menetettyä etua ei saa helpolla takaisin!

Hesarin sivuilta löytyy laskuri, millä voi itse laskea uuden mallin mukaiset päivämäärät. Kuvassa meidän tilanne.