Saako mainostaa olevansa onnellinen?

Pääsiäisen aikaan sen oikeastaan taas tajusin. Touhuttiin perheenä pihalla auringon lämmittäessä, ja pieninkin pisti menemään joukon jatkona. Katselin perhettäni ja tunsin suunnatonta lämpöä. Olen onnellinen, hyvinhyvin onnellinen. Olen tyytyväinen elämääni noin yleisesti. Minulla on ihanat lapset, ja niitä on oikein kaksinkappalein. Minulla on ihana mies, joka ei pienistä valita, ja johon voi todellakin luottaa kuin peruskallioon asiassa kuin asiassa. Minulla on harrastukset, joista saan iloa, ja minulla on myös hieman aikaa toteuttaa itseäni. Minulla on työpaikka (tai oikeastaan kaksi tällä hetkellä), johon palata kun sen aika koittaa. Elämäni on perusturvallista henkisesti, fyysisesti ja taloudellisestikin hoitovapaasta huolimatta.

Tiedän, että monia blogien lukijoita rassaa se miten bloggaajat esittävät elämäänsä täydellisenä vaikka se ei sitä ole. Jätetään kertomatta ne huonot hetket ja postaillaan kuvia "onnellisesta" perheesta, joka hymyilee vain kameralle. Tottahan jokaiselle kuitenkin on sellaisia onnettomampia aikoja joskus, sillä mistäs sitä muuten voisi edes tietää olevansa onnellinen. Kaikki eivät tietenkään halua jakaa murheitaan muiden ja varsinkin tuntemattomien kanssa. Jos elämä on  aina tasapaksua, tulee ihmisestä luultavasti onneton, vaikka periaatteessa kaikki asiat olisivatkin kunnossa. Jotta voisi olla onnellinen, on joskus koettava suurta epäonnea ja tyytymättömyyttä elämään. Meidän perheen suurin tragedia koettiin ennen lapsia, aikana ennen blogia, sillä juuri se lapsettomuus oli juuri se mikä onnettoman tilanteen aiheutti. Olen monesti miettinyt millainen blogi se olisi ollut. Synkkä, täynnä epätoivoa, lohduton…ja varmasti PALJON lukijoita ;). Mikään muu asia elämässäni ei ole aiheuttanut yhtä isoa epätoivoa, eikä saanut minua uskomaan etten selviäisi tilanteesta. Tai miettimään vielä kauheampia tapoja päästä ulos pohjattomasta surun kaivosta. Ehkä on onni, etten ole kirjoittanut mitään siitä ajasta ylös, ja olen jopa onnellisesti unohtanutkin osan siitä ajasta. Olen usein sanonutkin, etten halua edes ajatella aikaa ennen Eemeliä, koska se saa minut samantien tuntemaan suurta surua, sydämen hakkaamaan ja vedet kirpoamaan silmiini. Hullua ehkä monen mielestä, ettei elämää muka ole ilman lapsia, mutta näin se on ainakin minun kohdallani. Ehkä jos olisin saanut lapsia ilman sen kummempia ongelmia, ja nuorempana, olisin voinut katsoa aikaisempaa elämääni ihan erilaisten linssien läpi. Se pinnallinen, omaa napaa tuijottava, mustavalkoisesti ajatteleva ja mielellään juhliva nainen ei ole katso minua enää peilistä takaisin. Ei enää moneen vuoteen. Se elämä on eletty, mutta olen myös tyytyväinen että olen nähnyt senkin puolen elämästä. Nyt ajattelen vain lapsiani, enkä todellakaan anna minkään asian ajaa heidän ohi.    Se, että on saanut lapset jo hieman kypsemmällä iällä, edesauttaa varmasti tätäkin asiaa.  Moni ehkä tyrmistyy seuraavasta "paljastuksestani", mutta tuskin monikaan lapsettomuuden kokenut, vaan jakaa sen saman tunteen. Me lapsettomuuden kokeneet vanhemmat rakastamme lapsiamme enemmän kuin toisiamme. Järkyttävää, eikö?

Olen pohdiskellut sitä, mikä on se ihan perimmäinen asia, mikä saa ihmisen tuntemaan itsensä (minut juuri nyt) onnelliseksi. Ehkä se on se aika. Aikaa tehdä sitä mitä itse haluaa, ja viettää sen tärkeiden ihmisten kanssa. Aikaa ilman kiirettä, aikaa osallistua rakkaidensa elämään. Aikaa tuntea olevansa tarpeellinen, rakastettu. Ja ehkä se, että elämä on vaikeuksien jälkeen sitä tasapaksua. Epäilemättä osansa on myös sillä, että työpaikkakin on tällä hetkellä stressivapaa, eikä työmatkoihin kulu varttia pitempään. Eikä muutenkaan elämää, tai isointa osaa viikoista ja päivistä, tarvitse viettää työpaikalla, itselle ei-niin-tärkeiden ihmisten seurassa (vaikka mukavia tekin olette ;) ). Ehkä sitä jossain vaiheessa taas arvostaa eri asioita, kuten sitä omaa aikaa (pitempäänkin kuin päiväunien ajan), ja varmasti jossain vaiheessa olen onnellinen kun pojat vihdoin muuttavat pois kotoa, ja saa lähteä tyhjästä kodista ihmisten ilmoille töihin :D Mutta se aika on sitten, onneksi ei vielä.

Tottakai meilläkin on omat arkiset haasteemme, mutta ne eivät ole Eliaksen allergioita kummaisempia. Yöunet ovat välillä olemattomat, ja kaiken lattialta suuhun vetävä taapero saa ihonsa kukkimaan ihan ilman muiden apuakin. Ja akuutimpana ikävyytenä influenssa A jyllää porukassamme minä ollen ainoa jota se ei ole vielä saavuttanut. Väsyneenä tulee myös joskus kiukuteltua, eikä kommunikointikaan silloin ihan aina pelaa. Ihan siis tavallista perhe-elämää, ei sen ihmeellisempää!