Meidän öistä ja eroahdistuksesta

Uskaltaisikohan sitä jo hehkuttaa. Nimittäin, meillä vihdoin nukutaan! Tai ainakin paremmin kuin koskaan aikaisemmin, ja sekin on jo jotain se.

Meillä on aina nukuttu hyvin vaihtelevasti öisin, kun taas päivisin unet ovat olleet pääsääntöisesti hyviä. Osakseen päällä olevat allergiat ja osakseen luultavasti vain se, ettei Elias osaa tuudittaa itseään uneen havahduttuaan, ovat pitäneet yöunet katkonaisina (päivisin ei tietenkään nukuta niin pitkiä pätkiä). Pari kuukautta sitten tapahtui jotain, eikä muutos tapahtunut siihen toivottuun suuntaan. Elias alkoi huutamaan öisin, siis oikein todella urakalla. Ensimmäiset kolme tuntia nukuttiin hienosti, ääntä päästämättä ja liikahtamatta, niinkuin päivisinkin sen kolme tuntia, mitkä päiväunet kestävät. Ja mikään ei auttanut. Etsin syitä iholta, olihan siellä sitä tavallista rypelöä. Tiukensin ruokavalion, ja rasvasin sen kortisonilla todella hyväksi, mutta ei vaikutusta. Etsin syitä hampaista, annoin särkylääkettäkin, ei vaikutusta. Huuto jatkui sen kolmen tunnin unien jälkeen muutaman minuutin - puolen tunnin väliajoilla.  Tukkoinen nenä, mikä valvotti aikaisemmin, oli jo aikaisemmin hoidettu kuntoon kortisonisuihkeella (JEE!!). Ainoa mihin poika rauhoittui oli se, että hänet otti syliin ja lähti kävelemään ympäriinsä. Ja siltikin, vaikka lopulta saimme hänet tainnutettua nukkumaan keskellemme, ei uni ollut siltikään yhtenäistä, vaan huutelua tuli tasaisin väliajoin. Ei varmaan tarvitse kertoa, että koko porukka oli suht väsynyttä valvomiseen.

Jossain vaiheessa keksin ajatella eroahdistusta. Päivisin Elias on ollut viime aikoina aika riippuvainen. Tankkaa syliä reippaasti, eikä siedä poistumistani näköpiiristä. Kun olen illalla töissä, menee pojilla ihan hyvin, eikä Elias minua ole ikävoinyt. Mutta silti, heräsin ajattelemaan, että olisiko kuitenkin minun työssäkäyntini saanut Eliaksen tajuamaan ettei äiti olekaan aina käytettävissä. Ja siis sitten reagoinut yöllä huutamalla, vähän niinkuin alitajuisesti. 

Elias on aina nukahtanut omaan sänkyynsä, välillä paremmin, välillä huonommin. Kun Elias alkoi huutelemaan, yritin rauhoittaa häntä omaan sänkyynsä tassuttelemalla (Eliaksen pinnis on siis kiinni meidän vanhempien sängyssä). Jos (yleensä) ei auttanut, otin hänet jonkun ajan päästä väliimme ja yritin rauhoittaa raivoavan pojan siihen, mutta siinä vaiheessa peli oli yleensä jo menetetty, eikä loppuyön unista tullut enää mitään. Eroahdistus mielessä päätettiin kokeilla välitöntä läheisyyttä huutelun alkaessa. Seuraavana yönä, kun Elias ensimmäisen kerran inahti, kaappasin pojan väliimme, ja painauduimme tiukasti ukkoon kiinni. Ensin Elias hieman protestoi totuttuun tapaan pöyriskelemällä ja raivoamalla, mutta rauhoittui kuitenkin lopulta. Ja nukkui lähes hiljaa loppuyön, siis kuitenkin paremmin kuin pitkään aikaan. Pari yötä ehdittiin tehdä tätä pienillä huuteluilla, kunnes koitti yö, jona poju sammui väliimme samantien siirrettyäni hänet väliimme, ja nukkui heräämättä, pyöriskelemättä, itkemättä koko loppuyön aamun saakka. Ja nyt näitä yötä on takana viikon päivät. En voi ymmärtää miksi en tajunnut tätä aikaisemmin? Miten näin yksinkertaisesta asiasta voi unet olla kiinni? Nukkukoon minun puolestani välissämme, kunhan vain nukkuu! Hyvin pieni mies siihen mahtuu, eikä todellakaan häiritse yöuntamme kun kerrankin ihan oikeasti nukkuu! Turhaanhan sitä kiusaa pientä yrittämällä tainnuttaa omaan sänkyynsä, jos kerran toinen tarvitsee molemmat turvalliset vanhemmat ympärilleen nukkuakseen heräämättä. Mikä toimii toisella, ei välttämättä toimi muilla, eli omaan huoneeseen siirtämistä ei edes harkita piiitkään aikaan. Nyt vain sormet ja varpaat ristiin ja toivotaan, että tämä oli se pysyvä ratkaisu meidän uniongelmiin!