Tällä hetkellä istumme autossa matkalla kotia kohti. Mummolassa vietytty viikko on takana ja paluu arkiseen kotielämään on edessä. Minua kiukuttaa ja ärsyttää ja kohteena on mies.
Ehkä olen vain kasannut liikaa odotuksia äitienpäivälle, mutta minkäs teet kun ärsyttää. Onhan tämä kuitenkin jo viides kertani juhlia äitinä. Mutta silti odotin jotain muistamista tänään, on tämä kuitenkin ensimmäinen äitienpäivä, kun meillä on kaksi lasta. Mutta ei, mies heräsi pari tuntia minun jälkeen. Murahteli jotain, ehkä "onnea", tai sitten vain kuvittelin. Esikoista onnitteli kyllä, sillä tänään on hänen oikea syntymäpäivänsä. Otti myös Eliaksen hetkeksi syliinsä ja vei vaunuun nukkumaan, että sain tehtyä äitini kanssa aterian. Oli kaikenkukkuraksi kasannut auton peräkontista hakemansa vaunut väärinpäin, siis koppa osoitti väärään suuntaan. Ja sekös minua taas ärsytti. Huomautin tietysti asiasta ehkä hieman ylikärkkääseen tapaan, josta tietysti kehkeytyi pienimuotoinen sanaharkka ja miehen tokaisu siitä, että vaikka hän parhaansa yrittää niin en sitä huomaa. Josta minä taas tietysti pääsin pauhaamaan, että kaikissa asioissa parhaansa yrittäminen ei vain riitä, vaan asiat on oikeasti tehtävä oikein. Niinkuin vaunukopan laittaminen ratasosaan kiinni. Eihän se miesraukka osannut ymmärtää mikä minua oikeesti harmitti. Kysyi kyllä mikä minulla on, mutta kuittasin sanomalla ettei se kertominen auta kun ei ole auttanut ennenkään. En minäkään ikinä opi, että miehille asiat on sanottava suoraan kun ei ne muuten ymmärrä. En vaan kehdannut, vieläkään näiden vuosien jälkeen sanoa, että joku äitiyteni arvostuksen ele olisi tullut tarpeeseen. Ymmärrän kyllä että päivän tarkoitus on juhlia omaa äitiä, enkä sitä tietenkään miehelleni ole. Mutta koska lapsemme ovat vielä niin pieniä, olisi isän apu muistamisesta ollut kiva.
Päädyin miettimään tässä pitkällä ja hiljaisella automatkalla omaa äitiyttäni ja suhdetta lapsiini ja mieheeni. Olen ikionnellinen, että minulla on syy juhlia äitienpäivänä, ja vielä kaksinkertaisesti. Lapset ovat minulle tällä hetkellä, olleet koko äitiyteni ajan, syy elää, niinkin tylsälle kliseelle kuin se kuulostaakin. Mitäs sitä sen enempää kaunistelemaan, mutta mies on varmasti jäänyt taemmalle kuin elämässämme kaksin parina. Sen aika on kyllä tulossa myöhemmin uudestaan, jos vain jaksaa odottaa. Nyt haluan nauttia lapsistamme ja heidän lapsuudestaan. Siitä, että vielä saamme olla osana heidän elämäänsä. Viimeksi tänään nautin esikoisen kertomuksesta siitä, mitä hän olisi halunnut ostaa minulle äitienpäivälahjaksi (Hello Kitty kalsarit :D) ja Eliaksen iloisesta jokelluksesta ja hampaattomasta hymystä minulle ja isoveljelleen. Eiköhän näillä taas jakseta muutamien huonompien hetkien yli!
Ihanaa Äitienpäivää siis kaikille äideille ja paljon voimia äitiydestä haaveileville toteuttaa tämä unelma!
Kurjaa, että äitienpäivä ei mennyt ihan niinkuin olisit toivonut!
VastaaPoistaKiva kuulla, että joku muukin ajattelee noin "kylmän viileästi" parisuhteen merkityksen lapsen/lapsien jälkeen kuin minä. Meillä jo nyt saan kuulla valituksia siitä, kuinka en anna aikaa ja huomiota ja toinen miettii parisuhteen tilaa... Siinähän miettikööt.Minä hoidan ja hellin lastani ja hän on ja tulee olemaan ykkönen.
Onneksi sain esikoisen päiväkodissa tekemän äitienpäiväkortin vähän jälkikäteen. Se lämmitti kovin <3.
VastaaPoistaKyllähän sen toisaalta ymmärtää jos puoliso vähän ihmettelee muuttunutta menoa. Hän ei ole kuitenkaan se joka on ihan huumassa pikkuisessa, eikä varmasti ymmärrä miksei toinen näe eikä kuule kuin vauvan. Se asia pitäs vaan jotenkin saada kerrottua ilman että toinen suutahtaa ja vielä hyväksyisikin sen. Vaikeeta!