Näin viimeyönä ensimmäisen varsinaisen vauvaunen sitten raskautumiseni jälkeen. Unessa heräilimme normaalisti pienen perheemme voimin rauhalliseen viikonloppuaamuun. Kunnes yhtäkkiä tajusin, että minähän en ollut imettänyt yöllä vauvaamme ollenkaan! Kauhealla hädällä ja paniikilla ryntäsin vauvansängyn viereen samalla soimaten itseäni ja ihmetellen, miten ihmeessä olen voinut unohtaa imettää vauvan yöllä?! Vauva makasi sängyssä samassa asennossa kuin esikoinenkin ensimmäisissä nukkumiskuvissa, jotka on otettu sairaalassa muutaman tunnin ikäsenä. Ja samanlaisessa mintunvihreässä potkupuvussa. Nostin vauvan syliini, ja suureksi helpotukseksi vauva reagoi nostamiseen haukoitellen raukeasti. Ilmeisesti tässä vaiheessa helpotus purkautui unen näkemisen läpi ja heräsin säpsähtäen. Sen jälkeen en sitten kunnolla enää nukkunutkaan, kun huomasin kurkun olevan kipeä ja nenän tukossa. Perjantaiset nuhanenä-vieraat ilmeisesti toivat tuliaisia.
Tätä päivää onkin siivittänyt ajatus vauvasta ja siitä, että kohta tämä on todellisuuttta. Toivottavasti ei sentään imettämisen unohtaminen (ei liene edes mahdollista), vaan ylipäänsä se, että siellä vauvansängyssä on pieni ihminen. Pikkuinen käärö hellittäväksi ja nuuskuteltavaksi. Ihana aika elämässä taas tulossa <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti