Varmaan arvasittekin mitä tapahtui vuosi sitten. Tai ainakin mihin se liittyy. Vuosi sitten olin tähän aikaan käynyt verikokeissa ja odottelin kärsimättömänä iltapäivää jolloin voisin soittaa raskaustestin tuloksista. Edellisenä päivänä olin tehnyt kotona testin, johon oli piirtynyt kaksi viivaa sen yhden tavallisen sijaan. Mitään oireita ei minulla ollut raskaudesta, joten ajattelin vain tehdä kotitestin varmistukseksi alta pois, ja olla menemättä verikokeeseen seuraavana päivänä. Muistan vieläkin ne todella epäuskoiset fiilikset, mitkä tikkutestin jälkeen tuli. Emme osanneet miehen kanssa muuta tehdä kuin halata toisiamme. Sanoja ei tarvittu. Miehen lähdettyä töihin toistelin koko aamun itsekseni "siis, mitä?" ja kävin vilkuilemassa jo roskiin heittämääni testitikkua siinä pelossa, että olin nähnyt harhoja. Ehkä näin jälkikäteen ajateltuna muistan kerran ihmetelleeni, miksi alamahassa tuntui vihlaisuja noustessani äkkiä jaloilleni esim. sängystä. Sitähän se oli, sitä itseään. Seuraavat kaksi viikkoa ennen varhaisultraa olikin yhtä piinaa, ja monta kertaa loppui usko siihen että mahassa mitään oikeasti olisikaan kasvamassa. Väliin mahtui viikon Ranskan matkakin, josta en osannut yhtään edes nauttia kun pahoinvointi alkoi jo vaivata. Silti en vain uskaltanut edes toivoa, että syke näkyisi, saati että vuosi siitä hetkestä eteenpäin meillä olisi melkein 4 kuukauden ikäinen pieni tuhisija halittavana.
Nyt niitä on meillä kaksi. Niin ihanaa halittavaa ja pusittavaa! Vaikka ikäero on lapsilla iso, niin silti niistä on seuraa toisilleen. Se on maailman parasta seurattavaa kun isoveli hauskuuttaa pienempää, joka puolestaan nauraa räkättää ääneen isoveljelleen. Rakkaus on niin iso molempia kohtaan ettei sitä edes pysty käsittämään! Meidän murut <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti