Onnen hetkiä

Tänään tapahtui jotain ihanaa. Saavuin kotiin töistä. Esikoinen oli jo kotona isänsä kanssa. Menin antamaan esikoiselle suukon, ja tuskin ehdin kumartua kun esikoinen tarrasi kiinni ja nousi viereeni tuolille seisomaan. Otti vyötäröltä kiinni ja painoi hellän suukon masulleni sanoen: "minun rakas vauvani". Silloin sulin totaalisesti. Kyyneleet pyrkivät silmäkulmaani, ja kuiskasin takaisin: "Te olette minun ja iskän rakkaat pienet miehet". Elämän pieniä, mutta kuitenkin niin isoja iloja. Tätä varten minä elän. Tätä varten minä olen kestänyt kaikki nämä vuodet hoitojen kirouksessa, enkä  kadu hetkeäkään. Minä olen äiti.