torstai 13. helmikuuta 2014

Tukossa. TAAS.

Meidän pienen isännän nenä on taas ihan umpitukossa. Hereillä ollessa tilanne on ihan siedettävä, eikä sitä nyt oikeastaan edes huomaa. Mutta heti kun uni tulee, alkaa tuhina, vinkuna, kuorsaus, you name it! Ei auta kostutus (makkarissa ilmankostutin + nenään Physiomer baby), ei auta pystyasento (pinniksen toinen pää koholla, vaivaa myös autossa istualtaan nukkuessa)... No mitäpä muuta sitä vielä voisi kokeilla? Ainoa apu tulee Naso-suihkeessa, mutta eipä sitä saisi käyttää muutamaa päivää pitempään (öö, lasketaanko myös yöt jos päivällä ei käytetä?! :) ) 

Tästä samasta asiasta postasin jo aiemminkin, mutta tilanne parani sitten itsestään kun toiset ylähampaat tuli ikenestä läpi, vähän niinkuin arvelinkin ja toivoin. Mutta että taas. Lisää hampaita? Hyvin pieni ja lähes olematon nuha? Allergia? Isot risat? Ääh, kun tietäs! 

Alkaa äidillä taas silmäpussit kasvaa kun kuuntelee tuota metelöintiä eikä pysty nukkumaan. Eikä sankarin itsekään tule kovin hyvin nukuttua kun koko ajan yrittää hengittää nenän kautta laihoin tuloksin ja nousee sitten vähän väliä istumaan vaikka nukkua pitäisi. Mistähän sitä apua voisi edes yrittää lähteä etsimään, kun kerran näin pienen nenään kurkkaaminen vaatii kuulemma erityistyökaluja ja -asiantuntemusta? Onko kenelläkään tietoa hyvästä lasten nenä-kurkku-korvalääkäristä tarvittavin välinein pk-seudulla?

tiistai 11. helmikuuta 2014

Miksi bloggaan

Jos kirjoitat lapsiaiheista blogia, on tehtävä iso päätös siitä julkaiseeko päähenkilöistä tunnistettavia kuvia. Tästä aiheesta on väännetty varmaan ihan jo kyllästymiseen asti, enkä sinänsä usko että minulla olisi lisää annettavaa siihen keskusteluun. Mutta kerronpahan silti omat kaksi senttiäni aiheesta (niinkuin yleensäkin elämässäni) vaikkei ketään niin kiinnostaisikaan.

Monet jotka (todellakin) eksyvät blogiini ajattelevat varmasti miten älytöntä on edes blogata lapsista, eikä julkaista sitten yhtään järkevää kuvaa näistä blogin tähdistä. Se päätös ettei julkaise kuvia, rajoittaa todella paljon potentiaalista lukijakuntaa ja eritoten blogin suosiota. Toki ymmärrän tämän yhtälön, en sentään ole ihan puusta pudonnut tässä asiassa bloggauksessa. Monen bloggaajan mielestä taas on ihan älytöntä edes blogata, jos ei nimenomaan tahdo blogilleen suurta suosiota (puuttuu niinsanotusti "kunnianhimo") ja mahdollisuutta ansaita taskurahaa tai jopa elantoaan blogiaan myymällä, tai vähintään saada kivoja tuotteita testaukseen ilmaiseksi. En voi tietenkään väittää, etteikö olisi kiva saada jotain "ilmaiseksi", mutta jostain syystä se että laittaisin vaihtarina lasteni kuvia blogiini julkisesti pällisteltäväksi ihmisille joista en tiedä mitään, tuntuu paljon isommalle maksulle kuin mitä niiden rahallinen arvo on (muut bloggaajat vielä ehkä hyväksyisin). Toisaalta tykkään itsekin lukea blogeja joissa julkaistaan lasten kuvia, enkä ajattele että se on mitenkään outoa, tai että bloggaaja olisi jotenkin edesvastuuton. Ja taas toisaalta, luen muutamaa blogia joissa ei kuvia julkaista oikeastaan ollenkaan, enkä ole kokenut sitä mitenkään isoksi puutteeksi, vaan luen niiden postaukset ihan yhtä isolla mielenkiinnolla kuin kuvallistenkin blogien tekstit. Mutta tietysti huomaan, että monen lukijan kohdalla asia ei ole näin. Siinä olen taas samaa mieltä bloggaajien valtavirran kanssa, että kommentit ovat se bloggauksen suola. Harva sitä kuitenkaan jaksaa kovin aktiivisesti "omaksi ilokseen" postailla ilman minkäänlaista vastakaikua lukijoiltaan. Ja se tietysti tässä päätöksessä olla julkaisematta kuvia eniten harmittaakin. Ja se, että kun on päättänyt blogata "nimettömästi", niin blogin mainostaminenkin on vähän työläämpää kuin toisessa tapauksessa. Olen kuitenkin todella iloinen ja onnellinen jokaisesta lukijastani ja eritoten teistä jotka jaksatte kommentoida tyhjänpäiväisiä postauksiani kerrasta toiseen :)

Se miksi juuri nyt (blogini aloittamisesta on kuitenkin yli 1,5 vuotta) tämä aihe tuli mieleeni, liittyy viimeaikaiseen pohdintaani poiketa tästä linjasta, edes yhden kuvan ajaksi. Kävimme ottamassa Eliaksen 1-vuotiskuvat (+sisaruskuvat), ja ne onnistuivat todella hienosti! Olen miettinyt pääni puhki, miten  niitä voisi julkaista, tai siis voisiko niitä julkaista. Tietyksi ajaksi, tietyssä osoitteessa, todella isolla tekstillä merkittynä... Ja olin jo ehkä taipunut ajatuksissani yhden vaihtoehdon kannalle, kun silmiini osui taas yksi tapaus missä blogista oli napattu lapsen kuvia, ja niitä väitettiin tämän huijarin omiksi. Silloin taas muistin miksi alunperin tein päätöksen olla julkaisematta suloisia kasvokuvia lapsistani. En todellakaan pystyisi elämään itseni kanssa, jos saisin tietooni, että kuviani olisi käytetty tässä tarkoituksessa. Joillekin se on se ja sama, muttei minulle. Vaikka lapsi on turvassa luonani, ja vain hänen kuvaansa on kohdeltu kaltoin, niin silti se tieto riittäisi tuntemaan perheemme koskemattomuutta loukatuksi. En todellakaan ymmärrä mikä tarkoitusperä voi tällaisella selkeästi henkisesti häiriintyneellä huijarilla olla, enkä todellakaan halua ottaa siitä selvää. Enkä ainakaan aio joutua uhriksi liian helpolla.

Ehkä tässä on jo sukupolven välinen kuilu minun ja nuorempien bloggaajien välillä. Ehkä mä en vaan tajua miten maailma nykyään toimii. Tai sitten osaan jo pelätä kaikkea mahdollista ja mahdotonta kokemani perusteella. Enkä todellakaan voi tietää mitä some on sitten kun lapseni ovat siinä iässä, että tajuavat jotain näistä höpinöistäni. Ehkä se on ihan normaalia, eikä kukaan tee siitä isoa numeroa. Mutta nyt julkaisen lasteni kuvia vain helpommin hallittavissa kanavissa ja rajatuille ihmisille jotka itse tiedän ja joihin luotan. Ja jatkan höpinöitä "omaksi ilokseni" (ja toivon parasta...:D ), koska tiedän etten muuten saa merkityksi mitään muistiin näistä vuosista ja unohdan lähes kaiken muistamisen arvoisetkin asiat. Toimiipa tämä jonkinlaisena terapianakin kun oikein ottaa nuppiin! Kiitos siis vielä kerran teille ihanille, tiedätte kyllä keitä  olette! :D 


lauantai 8. helmikuuta 2014

Vauvasta taaperoksi (1-vuotissynttärit)

Viime viikko ei mennyt ihan nappiin. Tästä syystä blogi on viettänyt hieman tahatonta hiljaisuutta. Ensin melkein "unohdin" mennä töihin. Olin menossa vääränä päivänä, ja olin varannut kampaajan kyseiselle illalle. Onnena onnettomuudessa tajusin erehdykseni tuntia ennen työvuoron alkua, ja vältyin TODELLA nololta tilanteelta ensimmäisessa työvuorossani. Tästä syystä kampaajaa piti siirtää, ja sain ajan muille kelpaamattomana ajankohtana, ja pakon sanelemana jouduin ottamaan pienimmän mukaan. Onneksi kampaajani ymmärsi (tai ainakin sanoi ymmärtävänsä) tilanteeni, ja itse käyntikin sujui ongelmitta. Seuraavana jouduin lähtemään poikien kanssa kolmestaan autolla mummolaan, koska mies joutui jäämään yhdeksi päiväksi vielä töihin. Matka sujui suht' hyvin, eikä Eliasta kiukuttanut paljoakaan (aika paljon kaunisteltu versio :D)

Mutta se siitä! Nyt on käyty ottamassa pienimmän 1-vuotis kuvat, väkerretty hiki hatussa tarjoiluja ja kestitty vieraat. Tässä meidän tunnelmia pienen miehen ensimmäisestä juhlasta!

Näiden lisäksi tarjolla oli muuta perussettiä: karjalanpiirakoita munavoilla, ruissipsejä, tavallisia sipsejä, dippejä, namuja, keksejä, limppaa yms.
Lakka-mascarponekakku sokerimassakoristeilla.


Jostain syystä äiti on hurahtanut pöllöihin, minkä vuoksi tämä pöllökakku päätyi tarjottaviin

Baileyskakku suklaakiilteellä ja sokerimassakukkasilla

Rieskarullat, se meidän "luottosuolainen" tarjottava.

Kalkkunavoikkari

Coleslaw

Lihapullat lapsivieraille

Fetaleipä

Mariannemuffinssit muille, Eliaksen oma muffinssi ylimpänä

Palomies-Sami kakku
Pätkismousse sisällä

Sankari ei oikein tiennyt mitä muffinssille tehdään...


ONNEA RAKAS!

maanantai 3. helmikuuta 2014

Otetaanko yhdet… vai kahdet?

Täällä ollaan pikkuhiljaa alkamassa siirtyä yksiin päiväuniin (mistäs luulit, että kirjoitan? ;) ). Vielä 11 kk -postauksessani kerroin Eliaksen nukkuvan tyytyväisenä kahdet päiväunet, mutta tilanne muuttui jo saman viikon sunnuntaina. Pieni touhumies vain jatkoi touhuamistaan, vaikka kello läheni uhkaavasti jo iltapäivä kahta. Vähän kuin puoliväkisin tainnutin ukkelin unille ja unta riittikin sitten ihan kiitettävästi melkein kolme tuntia. Yöunetkin tuli ihan ajallaan, joten olin ihan tyytyväinen uudesta rytmistä. Mutta arvaahan sen, ettei se siirtyminen yksiin päiväuniin ihan näin yksinkertaisesti suju. Seuraavana päivänä unettamaan alkoikin jo hyvissä ajoin ennen puoltapäivää, ja unta riitti taas sen kolme tuntia. No, taas voi arvata, että jos herätään 13 aikaan unilta, niin eihän sitä yöuniin asti jaksa touhuta, vaan haukottelukiukku alkaa viimeistaan kello 18. Ja tuo nyt on ihan liian aikaista mennä yöunille, ellei tahdo herätä seuraavana aamuna virkeästi viiden aikaan. Joo, ei kiitos. 

Tätä on sitten jatkunut viikon ajan. Suurinpiirtein joka toinen päivä nukutaan yhdet, ja joka toinen päivä kahdet. Päivärytmi on totaalisen sekaisin, mutta onneksi yöuniaika on säilynyt kuitenkin samana. Mutta toisaalta, ei kait tätä vaihetta kovin kauan kestä. Ja sitten se onkin huomattavan paljon helpompaa sopia menoja, kun on huolehdittava vain yksistä päiväunista (ihan niinkuin niitä menoja riesaksi asti olisi). 

Ja siis apua! Tämä äiti lähtee töihin osa-aikaisesti! Siis todella osa-aikaisesti, eli muutama päivä kuukaudessa. Erityisen jännittävää siitä tekee sen, että en ole ollut ko. paikassa aikaisemmin töissä, vaikka ihan omaa alaa onkin. Olenkohan minä unohtanut kaiken, ja uudet työkaverit saa minusta ihan uunon kuvan? Joudunkohan minä kyselemään kaiken toisilta? Ja varmistelemaan, että oliko se asia ihan varmasti näin? Huh. Joko mainitsin, että jännittää?

Aah, ihanaa kun lapsi opettelee syömään "leipää" :)




perjantai 31. tammikuuta 2014

Mitähän näistä oikein tulee?

Posti toi pienen paketin eilen Confettista. Tilauksen tein tiistaina iltapäivällä, ja suureksi hämmästyksekseni ilmoitus sen saapumisesta tulikin jo torstaina! Nopeaa toimintaa!

Mitäs sieltä paketista paljastuikaan…






Nämä on mun!

Nämä tulevat käyttöön (hieman etukäteen) viikon päästä lauantaina. Onko vaikea arvata missä näitä käytetään ja mitä näistä tulee? (no sitähän en tiedä minäkään mitä näistä oikeasti tulee, mutta tarkoitusperät on selvillä :D)

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

DIY: Kissan seinäkiipeilyteline

Jokaisella bloggaajallahan on oltava edes yksi DIY-postaus (NOT)! Blogini on ollut olemassa jo ainakin 1,5 vuotta, enkä muistaakseni ole sellaista koskaan postannut. Onneksi tämä blogipuute korjataan nyt, kun sopiva aihekin löytyi. Uudelle perheenjäsenelle oli tietysti rakennettava pesä, jonka vaiheet ikuistin teidänkin iloksi. Tarvikkeet on hommattu (tietysti!) IKEAsta puutolppaa lukuunottamatta. Itse en osallistunut hommaan muutenkuin tallentamalla projektin kameralla, joten hieman ympäripyöreää kuvausta tiedossa :)

Tarvikkeet: nitoja, vasara ja ruuvinväännin (ruuveja varmaan myös).
Puutolppa 4"x4" (löytyi pihan puutavarapinosta)
 IKEA (ei netissä) juuttinarumatto 3 kpl (á 9,99 e) 
IKEA KRÅKRIS fleecehuopa 2 kpl (á 1,79 e)
IKEA LACK hyllyt 110 cm 2 kpl (á 9,99 e)
IKEA BYHOLMA kori 1 kpl (9,99 e)
IKEA JUSTINA istuintyyny 1 kpl (4,99 e)
IKEA EKBY BJÄRNUM kannattimet 1 kpl (10 e/2 kpl)



Matto aloitettiin kiertämään tolpan ympäri ja nitomalla sitä kiinni sitä mukaa kun työ etenee. Kaikki kolme mattoa kieritettiin samaan aikaan.


Matot kannattaa kiinnittää limittäin liitosten kohdalta.


Matot ruuvattiin kiinni muutamasta kohti ruuveilla, jotta varmasti pysyy! Jokainen jolla on kissa, tietää miten nopeasti kissat saavat revittyä raapimispuut paljaaksi.


Hyllyt kiinnitettiin seinään sopiviin kohtiin, ja SEN JÄLKEEN fleecekangas kiinnitettiin nitojalla hyllyn yläpintaan, jotta tassu ei lipeä ja on samalla pehmeä. Fiksu tietysti kiinnittää pehmusteen ENNEN hyllyjen kiinnittamistä...


Valmis tolppa kiinnitettiin LACK-hyllyyn ruuvilla yläpuolelta.


Eliasta pyydettiin tarkistamaan onko tolppa varmasti suorassa.



Ninjan mielestä tolppa oli ensin vähän vinossa, mutta ehkä se oli vain näkökulma joka oli vinossa...


Molemmat hyväksyivät siis suorituksen!


Ninja halusi tarkistaa pitääkö kynsi varmasti matossa kiinni...


…ja miten pehmeä kori on nukkua...


…ja että mahtuuko hyllyllä pesemään huomaamattomasti privaatit paikat…


…ja voiko uudessa paikassa myös leikkiä jotenkin...


… ja todettiin, että onnistuuhan se esim. leivinuunin päältä käsin!


Näkymät on loistavat vajaan kolmen metrin korkeudesta!



Ninja hyväksyy!

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Ninjan tarina

"Äiti, millon me lähdetääään?", venytti Eemeli tuttuun tapaansa kun halusi jotain niin kovaa että sattui koko viisivuotiaan ruumiinsa painolla.
"Johan minä äsken sanoin, että kun Elias on syönyt", vastasin jo varmaan kuudennen kerran tunnin sisään ehkä hieman turhan ärtyneesti.
Olin yrittänyt houkutella perheen pienintä avaamaan suunsa lusikalle jo ainakin puolet tuosta ajasta, ja olin jo hyvin lähellä luovuttamista. Ajattelin äskeistä puhelua ja sen aikana sovittua tapaamista. Muutama tunti aikaisemmin olin lukenut internetin ilmoituspalstaa, jossa olin huomannut sieltä jotain meille sopivaa. Olimme jo pitkään puhuneet, siis lähinnä yrittäneet ylipuhua perheen isää hyväksymään tämän tuikitärkeän ja välttämättömän hankinnan, saamatta kuitenkaan vastausta suuntaan tai toiseen. Ja kun sopiva vihdoin sattui kohdalle, olimme Eemelin kanssa aloittaneet lyhyehkön väsytystaistelun isää vastaan. 
"No, ainahan sitä voi mennä katsomaan", oli isä tuumaillut, jonka kuultuani olin jo hiljaa mielessäni hymyillyt tämä ei voi mennä enää vikaan -hymyäni. Voitto!

Autossa tunnelma oli vähintäänkin odottavan jännittynyt. 
"Äiti, joko ollaan kohta perillääääää", jatkoi Eemeli jo kotona aloittamaansa virttä. 
Pienen miehen kasvoilta paistoi jännityksen sekainen odotus, ja ehkä vähän pelkokin. Pelko siitä, että joutuisi palaamaan tyhjin käsin kotiin, kuten isä oli hieman varoitellut ettei pettymys olisi liian iso.
"Ei enää kauan", vastasin seuraten pientä nopeasti liikkuvaa sinistä pistettä puhelimen karttasovelluksen näytöllä. Tämä vastaus näytti tyydyttävän viisivuotiaan mielen ainakin hetkeksi, ja siirsin katseeni eteeni aukeavaan pimeään hernerokkasumuun, jota ajovalot vain vaivoin lävistivät. Joulukuinen talvipäivä oli kaikkea muuta kuin talvinen. Nyt jo pitkään jatkunut lämpöaalto oli saanut lumen haihtumaan suoraan ilmaan aiheuttaen ikävän kostean ja ennemminkin syksyisen kelin. 
"Sano sitten kun käännytään", vannotti autoa ajava isä yrittäen tihrustaa seuraavaa risteystä pimeyden läpi. 
Siirsin katseeni takaisin siniseen pisteeseen, joka oli liukunut reittiä merkkaavan saman värisen viivan ohi juuri äsken.
"Nyt", kiljaisin ja sain aikaiseksi äkkijarrutuksen, kasan sadattelua ja peruuttelua. Oltiin kuitenkin edelleen oikealla tiellä.

Talo, jonka pihaan kaarsimme näytti ihan tavalliselle yksikerroksisille punatiilitalolle. Talo oli kyllä jo paremmat päivänsä nähnyt, eikä ensisilmäyksellä mikään antanut vihjettä siitä, että olisimme oikean talon pihassa. Noustuamme autosta huomasin talon takaa pilkistävän aidatun ulkoilutarhan, ja terassilla olevan muovisen eläinten kuljetuskopan. "Taitaa se olla tämä talo" , mumisen hermostuneena samalla kun soitan ovikelloa. Pimputusta säestää kimeähkö haukkukuoro ja oven avautuessa ulos purkautuu ilosta hytkyvä ja sinne tänne säntäilevä virta pieniä parishilton -koiria. 
"Ai, terve, taidetaan olla oikeassa paikassa", totean hieman harmistuneena ovea avaamaan tulleelle rehevälle ja selkeästi eläimille elämänsä omistaneelle tummatukkaiselle naiselle. 
"Joo, jos olette tulleet katsomaan sen ilmoituksen perusteella", vastaa nainen yrittäen samalla hillitä poukkoilevaa ja hyppivää koiralaumaansa. "Nämä meidän pienokaiset ovat niin innokkaita tervehtimään", sanoo nainen ja siirtelee pomppivia pötköjä sivummalle tarkoituksena antaa tietä meidän siirtyä sisälle taloon. Katsahdan Eemeliin päin antaakseni merkin mennä sisään, mutta näen kauhun kuvastuvan suuriksi avautuneista silmistä. 
"Apua-apua, mä pelkään…", kuulen Eemelin vingahtavan ja samalla näen pienten pallojen hyppivän kauhusta kankeaa lasta vasten ulisten innokkaasti. 
"Ei näin pieniä koiria tarvitse pelätä", yritän rauhoitella edes itse sanomaani uskomatta ja selkeästi kuuroja korvia tavoittamatta. 
Eemelin takana seisonut isä pääsee samantien tilanteen tasalle, ja kaappaa vaikeroivan lapsen syliinsä "No mennääs katsomaan sitten näin", rauhoittaa isä saaden huomattavasti enemmän viestiään perille pienen miehen päähän. Epäröiden ja jalkojamme varoen astelemme peremmälle.

"Tuolla nojatuolissa se nukkuu", osoittaa nainen häkkiovella varustettuun huoneeseen. Katseeni hakeutuu ruskeaan vihreäraidalliseen 70-luvulta peräisin olevaan nojatuoliin huoneen perällä. Yritän tarkentaa katseeni hämärässä huoneessa näkyvään möykkyyn ja huomaan niitä olevan kaksi. 
"Annas kun näytän", sanoo nainen ja astuu korkean kynnyksen yli, jonka tarkoitus on pitää yli-innokkaat näykkivät parishiltonit poissa huoneesta. 
Nainen nostaa syliinsä toisen möykyistä, joka urahtaa vaimeasti epätyytyväisyyden osoitukseksi joutuessaan luopumaan pienellä kehollaan lämmittämästään tuolista. Pistän myös merkille, miten sohvaan jäänyt musta pallo katsahtaa kaverinsa perään tyytymättömän näköisesti. Ja sitten me näemme sen valossa. Se on pieni, harmaansininen, raidallinen, isokorvainen karvapallo, joka haukottelee raukeasti jouduttuaan nousemaan kesken makoisten unien. Nainen laskee lämpöisen eläinvauvan syliini ja tunnen kuinka sitä alkaa pelottaa. Koko sen pieni keho tutisee ja sydän hakkaa hallitsemattomasti. Yritän rauhoitella sitä silittelemällä leuan alta ja liu'uttamalla sormeani nenän vartta pitkin samalla kun juttelemme naisen kanssa, joka näitä karvaisia lapsia kasvattaa. 
"…että mitäs tehdään, minun puolesta se saa lähteä vaikka heti, viimeinen kun on tuosta pesueesta ja luovutusikäkin on mennyt jo viikkoja sitten", kuulen kasvattajan sanovan kepeästi yllättäen minut täysin kysymyksellään. "Sen olisi jo aika muuttaa uuteen kotiinsa, sillä sen emo ei enää tykkää sen seurasta, vaan on sitä mieltä, että se on niistä kahdesta liikaa tämän katon alla. Koiristakaan se ei juuri välitä, ne kun ovat höykyttäneet sitä pennusta lähtien", toteaa nainen hieman surumielisenä. 
"Ahaa, sen takia se siis tuntuu niin aralle minunkin sylissäni", totean ymmärtäen asian laidan päivän kirkkaasti koiramaton liikahdellessä jaloissani. Katsahdan Eemeliin ja häntä kannattelevaan isään, ja saan vastaukseksi nyökkäykset. "Ky-kyllä minusta tuntuu, että me tälle pienokaiselle voidaan tarjota uusi koti", vastaan hieman sanojani hapuillen. Ja kuin hyväksyen, sylissäni tärisevä kissanpentu nuolaisee juuri nenän pään saavuttanutta sormeani varovasti karkealla kielellään.
"Laitetaan sen nimeksi Ninja", innostuu huudahtaen vihdoin Eemelikin unohtaen jo sivummalle siirtyneet koiruudet. Nyökkään hyväksyvästi.
"Sinusta tuli juuri meidän perheen nuorin jäsen Ninja-pieni", kuiskaan isoon karvoja tursuavaan korvaan hellästi.


Ninja the Norwegian Forest Cat <3