Äidinvaisto(?)

Onko se äidinvaisto joka saa ajattelemaan ettei asiat voi olla ihan hyvin lapsella? Vai onko kyse vaan siitä, että äiti tuntee lapsensa ja luonteen niin hyvin, että se saa ajattelemaan vaikkakin edes alitajuisesti että jotain on vialla? Vai onko nämä kaksi täysin sama asia?

Aikaisemmin kerroin, että Eliaksesta on otettu vino pino verikokeita. Verikokeiden tulokset tulivat takaisin suurinpiirtein normaaleina, mutta kasvun hidastumisen takia saimme kuitenkin lähetteen lastenpolille. Vielä tässä asiassa ei ole edetty mitenkään, joten se jää vielä tulevaisuuteen selvitettäväksi. Mutta se äidinvaisto. Esikoisellamme Eemelillä on ollut... hmm... mitenkähän sen nyt muotoilisi, kasvavassa määrin ongelmia erinäisten asioiden kanssa. Eemeli saa puheterapiaa intensiivisesti edelleen, vaikka sinänsä kukaan ulkopuolinen ei huomaa puheen kanssa mitään ongelmaa, ja minulta toistuvasti kysytäänkin miksi Eemeli saa koko puheterapiaa, vaikka tuntuu ettei sitä kukaan muu kunnalta saa vaikka ongelmia olisikin. Taustalla on siis syvempiä syitä puheen ymmärryksen ja muistin kanssa, joita ei jokapäiväisessä elämässä voikaan huomata ellei vietä lapsen kanssa aikaa koko ajan. Kehitystä onkin tapahtunut huimasti, mutta eskarin alettua huomiota on alkanut herättämään Eemelin lyhytpinnaisuus yms. Mielestäni Eemeli on usein väsynyt, vaikka itse kieltääkin sen jämerästi. Näen sen kuitenkin Eemelin silmistä, ettei poika nyt käy ihan täysillä. Eemeli on myös valitellut kurkkukipua ja kaulaansa säännöllisin väliajoin. Muitakin juttuja on, ja näiden perusteella päähäni pälkähti pyytää verikokeet myös Eemelistä ja tarkemmin vielä kilpirauhasarvot. Lääkäri oli ehdottomasti vastaan kokeiden ottamista, kun otin asian puheeksi soittoajalla puhuessamme Eliaksen asioista. "Ei näillä oireilla ja kasvuprofiililla VOI olla ongelmia kilpirauhasen kanssa, mutta jos nyt ehdottomasti vaadit…."   Ja minähän vaadin!

Viime viikolla kävimme siis Eemelin kanssa verikokeissa. Poika ei ollut oikein tyytyväinen asiaan, mutta lopulta saimme kuitenkin kokeet otettua. Perjantaina sain tulokset neuvolasta, koska lääkärimme ei ollut paikalla ennen kuin huomenna tiistaina. Itse kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavana tulokset olivat minulle järkytys. Tsh reippaasti yli suositusten ja t4v alarajalla. Huoli äitinä on kova. Muistan itse sen "kooman" mikä minulla oli ennen taudin diagnosointia. Ei mikään ihme jos vähän kiukuttaa. Lapsen (ja aikuisenkin) keho kompensoi, ja tavallaan piilottaa oireet hyvin pitkään, eikä itse oloaan huomaa ennenkuin saa lääkityksen ja olo korjaantuu siihen mitä sen pitäisi olla. Ja nyt lapseni kärsii samasta asiasta. Huolestuttaa, itkettää…. Ennenkaikkea olen huolissani siitä, miten asia lähtee etenemään ja otetaanko nämä arvot tosissaan vai ehdottaako lääkärit "seuraamista", niinkuin aina muissakin asioissa. Yritin saada lasten endokrinologille (lääkityksen voi aloittaa vain lasten endokrinologi, ei edes lastenlääkäri) aikaa, mutta ei tietenkään sellaista ole tälle viikolle. Ja jotta asia ei olisi mitenkään helppo, olemme lähdössä kahden viikon etelänlomalle, joten asiaa ei saada etenemään mitenkään ennen loman loppua. Huoli lapsesta ja "rentouttava" etelänloma ei ole mikään paras yhdistelmä. Toki tiedän, ettei tilanne ole mitenkään akuutti, eikä siihen voi kuolla. Mutta että mahdollinen taudin diagnosointi ja hoidon aloitus siirtyy nyt ainakin kolmella viikolla, ja kun arvojen sekä olon korjaantumisessa kestää hoidon aloituksenkin jälkeen useampi viikko. Eli asia ei etene, ei sitten vaikka mitenkä pyörittelisin asiaa. Tuntuu kurjalle :(