tiistai 20. tammikuuta 2015

Soitto, osa II

Eilen taisteltiin unohdetun sektioajan kanssa, tänään puolestaan Eliaksen soittoajan kanssa. Uskomatonta, mutta totta: meillä oli tänään soittoaika, siis lääkärin piti soittaa meille, lastenpolille Eliaksen allergioista ja tukkoisuudesta. Odottelin koko päivän kello 15 asti sinnikkäästi puhelin kädessä, enkä uskaltanut edes nukkua päikkäreitä siinä pelossa että nukun soiton ohi. Kun kello läheni polin sulkemisaikaa, päätin soittaa sinnepäin ja kysellä missä mennään. Ensimmäinen numero, jonka otin ajanvarauslapusta, meni ihan väärällä ihmiselle, ei edes lastenpolille. Kuulemma käynyt ennenkin. Toinen numero, jonka sain sairaalan vaihteesta, ei vastannut. Kolmannen kaivoin netin syövereistä, ja johon vastattiin. Numerosta kerrottiin, että soittoaika on vasta perjantaina, ei tänään. Väitin kivenkovaan, että kyllä se tänään on, koska minulla on kädessä lappu, jossa lukee tiistai 20.1. ja osaan kyllä mielestäni numerot ihan kohtalaisesti. Hetken aikaa selviteltyään asiaa henkilö päätyy lopputulokseen, että ajan on vaihtanut lääkäri tai kollega, joten ei tiedä asiasta mitään. Kyselen hienovaraisesti, että miksiköhän minulle ei ole vaivauduttu ilmoittamaan, mutta saan vastaukseksi tyyliin "en tiedä, olen vain täällä töissä, ja en ole itse asiaa hoitanut". Asia selvä. Ensin minun ajanvaraus unohdetaan, sitten pojan aika siirretään meille ilmoittamatta. Antaa melko ammatillisen kuvan ko. sairaalasta, eikös vain? Jos ajat unohdetaan, ja hoidetaan puolivillaisesti ja -ammatillisesti, niin uskaltaisitko jättää henkesi tämän sairaalaan käsiin? Voinko olla varma, että selviän koko sektiosta hengissä, tai vähintään ilman mukavaa muistoa pieleen menneestä leikkauksesta. Ettei nyt lääkäri sattuisi unohtamaan saksia kohtuuni, kun kerran se tuntuu olevan sairaalan tapa? Eli jos blogi äkkinäisesti hiljenee parin viikon päästä, on sairaala hoitanut hommansa tavoilleen uskollisena. Huonosti.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Soitto

Tänään keskipäivällä sain puhelinsoiton äitiyspolilta. "Hei, olemme todella pahoillamme, mutta teille sovittu sektioaika on unohdettu ja samalla varata leikkaussaliin, ja nyt tämä kyseinen päivä on täynnä." Menin ihan turraksi, en todellakaan käsittänyt miten tämä on edes mahdollista. Kaikki lastenhoidot, lääkäriajat, kissojen rokotukset, koko tuleva elämä oli suunniteltu tuon päivän ympärille ja silmällä pitäen ja nyt matto vedetään jalkojen alta sairaalan mokan takia. En osannut sanoa mitään muutakuin "EI, EI, EI kertakaikkiaan käy". Purskahdin itkuun ja sopertelin jotain äänteitä, joita ei sanoiksi tunnistettu. Polilta luvattiin selvitellä asiaa ja soittaa myöhemmin (kunhan olisin saanut itseni kasattua). Lääkäri soitti noin tuntia myöhemmin. Tarjolla oli nyt kaksi aikaa, joista kumpikaan ei ollut aikasemmin sovittu päivä. Päivä oli kuulemma niin täynnä ettei se vaan onnistu kyseisenä päivänä. VAIKKA minulle aika oli annettu ensimmäisenä kaikista, päivän ensimmäiseksi. Silti minä olen se joka kärsii. Minä olin se joka unohdettiin ja jonka aikaa siirretään. En ymmärrä, miten tällainen voi olla edes mahdollista. Unohdetaan merkitä ajanvarauskalenteriin näin tärkeä juttu. Meidän perheen pikkuveljen syntymäpäivä. 

Aika on nyt sovittu 3 päivää suunniteltua aikaisemmaksi, ja kätilö soitti vielä perään 3 tuntia myöhemmin ja varmisti päivän. Myöhempään en suostunut, vaikka se olisi kuulemma ollut kaikkien kannalta parempi. Vauva on kuitenkin ollut tuona ajankohtana jo 1,5 viikkoa täysiaikainen ja ihan hyvänkokoinen ennusteen mukaan muutenkin. Tällä päivällä ainoastaan lastenhoitoa joudutaan muuttamaan ja se onnistuu helpoiten kuin muiden asioiden järjestely. Ehkä osansa on raskaushormoneilla ja loppuraskauden rasituksella, mutta nyt olo on kurja. Vaikka asia saatiin järjestettyä, ei se poistanut mielipahaa minkä tämä sekaannus aiheutti. En todellakaan olisi kaivannut mitään lisämurheitä, niitä on ollut jo ihan riittäviin. 

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

O-ou, kakka!

Meillä ei olla oltu kauhean aktiivisia pottailun kanssa, niinkuin ei esikoisenkaan kanssa. Silloin huomasin, ettei kukko käskemällä laula ja väkisin ei voi pientä istuttaa potalla ilman että siitä tulee "peikko". Eemeli oppi kuivaksi kuitenkin hyvin nopeasti tajuttuaan homma melko tasan 2 vuoden ikäisenä, joten samalla kaavalla olemme olleet liikenteessä Eliaksenkin kohdalla. Potta on ollut vessassamme kuitenkin jo pitkään, ja aina silloin tällöin olemme maininneet Eliakselle, että sinne voisi käydä pissaamassa jos hätä tulee. Marraskuussa, pojan ollessa 1 v 9 kk, saimme ekat "saaliit", ja siitä lähtien kotona ollessamme vaippa on jäänyt laittamatta säännöllisen epäsäännöllisesti, ja vahinkoja ei ole sattunut kuin pari hassua kertaa. Eka isompi tuotos pottaan tuli vuoden alussa, ja sitä kyllä kehuttiin niin kilpaa isän kanssa, että poika tuntui menevän jopa ihan hämilleen asiasta, vaikka polleana tulikin esittelemään tuotostaan meille! 

Eliashan ei juurikaan puhu montaa sanaa vielä, joten hädän sanallinen ilmaisu on vaikeaa. Kun hätä iskee, poika yksinkertaisesti menee itse potalle, eikä sano mitään. Jopa tyhjentää potan (osumatarkkuudessa kyllä parantamisen varaa :) ), ja tulee jatkamaan leikkiään siitä mihin jäi. Ja kaikista hassuinta asiassa on se, että jos housut laittaa jalkaan ilman vaippaa, niin pissa tulee housuihin, jonka vuoksi meillä leikkii yleensä paljaspyllyinen taapero kotona ollessamme. Mutta koska kakka on kuitenkin todella iso osa pienen miehen elämää, oli pojalla ehkä iso motivaatio opetella kyseinen sanakin noin viikko takaperin: Elias leikki kaikessa rauhassa, kunnes yhtäkkiä ponkaisi ylös ja ilmoitti "O-ou, kakka!" ja säntäsi vauhdilla vessaan. Hetkeä myöhemmin pollea poika toi komean kikkareen potassa näytille, vanhempiensa suureksi riemuksi :)

Olisi kyllä todella iso plussa, mikäli Elias olisi edes päiväkuiva kun vauva tulee taloon. Siinä säästyisi rahaa ja aikaa kun tarvitsisi vain yhdelle vaippoja. Vauvana Eliaksella vaippojen menekki oli aika reilua, kun sitä löysää allergiakakkaa tuli monta kertaa päivässä, ja samalla  jouduttiin vaihtamaan vaatteetkin kun eihän se vaipassa pysynyt. Eli jos vauva tulee isoveljeensä ja putkahtaa maailmaan allergioiden kera, niin edessä on melkoinen rumba. Onneksi sentään olen jo yhden lapsen verran viisaampi, ja luultavasti osaisin rauhoittaa pikkuisen vatsan hieman aikaisemmin kuin Eliaksen kohdalla...

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Synnytystapa-arviossa

Synnytystapa-arvio minulle oli varattu ensi viikolle, mutta jouduinkin yllättäen käymään äitipolilla jo viime viikolla rv 35. Olimme Eliaksen kanssa asioissa terveyskeskuksessa, ja piha oli täysin peilikirkas, eikä sitä oltu edes hiekoitettu. Yritin kävellä mahdollisimman varovasti ja tien reunassa, mutta niinhän siinä kävi niinkuin pelkäsin. Lensin rähmälleni pitkällisen pystyssä pysymis -taistelun jälkeen satuttaen kädet, leuan, polvet ja tietysti lyöden myös mahani tantereeseen. Voi että otti pannuun! Soitto äitipolille, ja käsky tulla näytille päivystykseen.

Perillä makasin käyrillä tunnin, ja tunsin koko ajan miten vauva jumppailee masussa hyvin. Kätilön mukaan käyrä oli tosi hyvä, eikä syytä huoleen ollut. Lopuksi tietysti ultrattiin ja sain painoarvion "pienokaisesta". "Pienokaisesta" siksi, että ei se nyt niin pienelle enää vaikuttanut. Sillä hetkellä arvioksi kertyi jo 3,2 kg, eli kun tässä vielä 4 viikkoa odotellaan ja painoa tulee 200 g viikossa lisää, niin luultavammin poika syntyy reilu 4 kiloisena. Sinänsähän sektion kannalta painolla ei ole mitään väliä, mutta saa nähdä meneekö painoarvio pieleen samaan suuntaan kuin Eliaksesta. Elias arvioitiin 3,5 kiloiseksi, mutta syntyi kuitenkin sitten 3956 g painoisena. Että saa nähdä onko siellä masussa kuitenkin kohta jo 4,5 kiloinen mötkäle, sillä olo ainakin sitä puoltaisi. Jotenkin tuntuu, että painoa mahassa on enemmän kuin aikaisemmin ja olokin on ihan jäykkä keskivartalolsta. Istukan virtaukset olivat myös normaalit ja lääkäri vakuutti ettei kaatumisesta ole tullut mitään vaurioita. Luulen, että sain kiinni niin paljon käsilläni, ettei masu ottanut kuin pienen tömäyksen. Kädet ovat nimittäin aika syvillä verinaarmuilla ja leuassakin on naarmuja. No, onneksi selvittiin vain kosmeettisin haitoin tuosta konttailusta. Lääkärissä vielä kiittelen onneani/älyäni ettei ollut ottanut taaperoa sentään syliin, vaikka sekin kaatuili ahkeraan tietä pitkin kävellessä. Siinä tilanteessa hallittu kaatuminen olisikin ollut paljon vaikeampaa!

Eli sektioaika, tulevan pikkuveljemme, syntymäaika on nyt tiedossa. Eipähän tarvitse enää jännittää sitäkään. Nyt vain aletaan jännittämään sektion sujumista ja elämää sen jälkeen. Huh huh, ikiliikkuja taapero ja pikkuinen vauva tissillä, yhdistelmä jota en ole kokenut ja josta selviytyminen jännittää todella paljon...