sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Ninjan tarina

"Äiti, millon me lähdetääään?", venytti Eemeli tuttuun tapaansa kun halusi jotain niin kovaa että sattui koko viisivuotiaan ruumiinsa painolla.
"Johan minä äsken sanoin, että kun Elias on syönyt", vastasin jo varmaan kuudennen kerran tunnin sisään ehkä hieman turhan ärtyneesti.
Olin yrittänyt houkutella perheen pienintä avaamaan suunsa lusikalle jo ainakin puolet tuosta ajasta, ja olin jo hyvin lähellä luovuttamista. Ajattelin äskeistä puhelua ja sen aikana sovittua tapaamista. Muutama tunti aikaisemmin olin lukenut internetin ilmoituspalstaa, jossa olin huomannut sieltä jotain meille sopivaa. Olimme jo pitkään puhuneet, siis lähinnä yrittäneet ylipuhua perheen isää hyväksymään tämän tuikitärkeän ja välttämättömän hankinnan, saamatta kuitenkaan vastausta suuntaan tai toiseen. Ja kun sopiva vihdoin sattui kohdalle, olimme Eemelin kanssa aloittaneet lyhyehkön väsytystaistelun isää vastaan. 
"No, ainahan sitä voi mennä katsomaan", oli isä tuumaillut, jonka kuultuani olin jo hiljaa mielessäni hymyillyt tämä ei voi mennä enää vikaan -hymyäni. Voitto!

Autossa tunnelma oli vähintäänkin odottavan jännittynyt. 
"Äiti, joko ollaan kohta perillääääää", jatkoi Eemeli jo kotona aloittamaansa virttä. 
Pienen miehen kasvoilta paistoi jännityksen sekainen odotus, ja ehkä vähän pelkokin. Pelko siitä, että joutuisi palaamaan tyhjin käsin kotiin, kuten isä oli hieman varoitellut ettei pettymys olisi liian iso.
"Ei enää kauan", vastasin seuraten pientä nopeasti liikkuvaa sinistä pistettä puhelimen karttasovelluksen näytöllä. Tämä vastaus näytti tyydyttävän viisivuotiaan mielen ainakin hetkeksi, ja siirsin katseeni eteeni aukeavaan pimeään hernerokkasumuun, jota ajovalot vain vaivoin lävistivät. Joulukuinen talvipäivä oli kaikkea muuta kuin talvinen. Nyt jo pitkään jatkunut lämpöaalto oli saanut lumen haihtumaan suoraan ilmaan aiheuttaen ikävän kostean ja ennemminkin syksyisen kelin. 
"Sano sitten kun käännytään", vannotti autoa ajava isä yrittäen tihrustaa seuraavaa risteystä pimeyden läpi. 
Siirsin katseeni takaisin siniseen pisteeseen, joka oli liukunut reittiä merkkaavan saman värisen viivan ohi juuri äsken.
"Nyt", kiljaisin ja sain aikaiseksi äkkijarrutuksen, kasan sadattelua ja peruuttelua. Oltiin kuitenkin edelleen oikealla tiellä.

Talo, jonka pihaan kaarsimme näytti ihan tavalliselle yksikerroksisille punatiilitalolle. Talo oli kyllä jo paremmat päivänsä nähnyt, eikä ensisilmäyksellä mikään antanut vihjettä siitä, että olisimme oikean talon pihassa. Noustuamme autosta huomasin talon takaa pilkistävän aidatun ulkoilutarhan, ja terassilla olevan muovisen eläinten kuljetuskopan. "Taitaa se olla tämä talo" , mumisen hermostuneena samalla kun soitan ovikelloa. Pimputusta säestää kimeähkö haukkukuoro ja oven avautuessa ulos purkautuu ilosta hytkyvä ja sinne tänne säntäilevä virta pieniä parishilton -koiria. 
"Ai, terve, taidetaan olla oikeassa paikassa", totean hieman harmistuneena ovea avaamaan tulleelle rehevälle ja selkeästi eläimille elämänsä omistaneelle tummatukkaiselle naiselle. 
"Joo, jos olette tulleet katsomaan sen ilmoituksen perusteella", vastaa nainen yrittäen samalla hillitä poukkoilevaa ja hyppivää koiralaumaansa. "Nämä meidän pienokaiset ovat niin innokkaita tervehtimään", sanoo nainen ja siirtelee pomppivia pötköjä sivummalle tarkoituksena antaa tietä meidän siirtyä sisälle taloon. Katsahdan Eemeliin päin antaakseni merkin mennä sisään, mutta näen kauhun kuvastuvan suuriksi avautuneista silmistä. 
"Apua-apua, mä pelkään…", kuulen Eemelin vingahtavan ja samalla näen pienten pallojen hyppivän kauhusta kankeaa lasta vasten ulisten innokkaasti. 
"Ei näin pieniä koiria tarvitse pelätä", yritän rauhoitella edes itse sanomaani uskomatta ja selkeästi kuuroja korvia tavoittamatta. 
Eemelin takana seisonut isä pääsee samantien tilanteen tasalle, ja kaappaa vaikeroivan lapsen syliinsä "No mennääs katsomaan sitten näin", rauhoittaa isä saaden huomattavasti enemmän viestiään perille pienen miehen päähän. Epäröiden ja jalkojamme varoen astelemme peremmälle.

"Tuolla nojatuolissa se nukkuu", osoittaa nainen häkkiovella varustettuun huoneeseen. Katseeni hakeutuu ruskeaan vihreäraidalliseen 70-luvulta peräisin olevaan nojatuoliin huoneen perällä. Yritän tarkentaa katseeni hämärässä huoneessa näkyvään möykkyyn ja huomaan niitä olevan kaksi. 
"Annas kun näytän", sanoo nainen ja astuu korkean kynnyksen yli, jonka tarkoitus on pitää yli-innokkaat näykkivät parishiltonit poissa huoneesta. 
Nainen nostaa syliinsä toisen möykyistä, joka urahtaa vaimeasti epätyytyväisyyden osoitukseksi joutuessaan luopumaan pienellä kehollaan lämmittämästään tuolista. Pistän myös merkille, miten sohvaan jäänyt musta pallo katsahtaa kaverinsa perään tyytymättömän näköisesti. Ja sitten me näemme sen valossa. Se on pieni, harmaansininen, raidallinen, isokorvainen karvapallo, joka haukottelee raukeasti jouduttuaan nousemaan kesken makoisten unien. Nainen laskee lämpöisen eläinvauvan syliini ja tunnen kuinka sitä alkaa pelottaa. Koko sen pieni keho tutisee ja sydän hakkaa hallitsemattomasti. Yritän rauhoitella sitä silittelemällä leuan alta ja liu'uttamalla sormeani nenän vartta pitkin samalla kun juttelemme naisen kanssa, joka näitä karvaisia lapsia kasvattaa. 
"…että mitäs tehdään, minun puolesta se saa lähteä vaikka heti, viimeinen kun on tuosta pesueesta ja luovutusikäkin on mennyt jo viikkoja sitten", kuulen kasvattajan sanovan kepeästi yllättäen minut täysin kysymyksellään. "Sen olisi jo aika muuttaa uuteen kotiinsa, sillä sen emo ei enää tykkää sen seurasta, vaan on sitä mieltä, että se on niistä kahdesta liikaa tämän katon alla. Koiristakaan se ei juuri välitä, ne kun ovat höykyttäneet sitä pennusta lähtien", toteaa nainen hieman surumielisenä. 
"Ahaa, sen takia se siis tuntuu niin aralle minunkin sylissäni", totean ymmärtäen asian laidan päivän kirkkaasti koiramaton liikahdellessä jaloissani. Katsahdan Eemeliin ja häntä kannattelevaan isään, ja saan vastaukseksi nyökkäykset. "Ky-kyllä minusta tuntuu, että me tälle pienokaiselle voidaan tarjota uusi koti", vastaan hieman sanojani hapuillen. Ja kuin hyväksyen, sylissäni tärisevä kissanpentu nuolaisee juuri nenän pään saavuttanutta sormeani varovasti karkealla kielellään.
"Laitetaan sen nimeksi Ninja", innostuu huudahtaen vihdoin Eemelikin unohtaen jo sivummalle siirtyneet koiruudet. Nyökkään hyväksyvästi.
"Sinusta tuli juuri meidän perheen nuorin jäsen Ninja-pieni", kuiskaan isoon karvoja tursuavaan korvaan hellästi.


Ninja the Norwegian Forest Cat <3

8 kommenttia:

  1. Aivan ihana kirjoitus!!! Voisit kirjoittaa useammin tarinatyylisiä postauksia, jännityksellä luin eteenpäin ja arvuuttelin mielessäni: onkohan sen koira? Pupu? Hamsteri? Kissa? :) ja suloinen kisu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos! Ihanaa, että pidit :) Tämän kirjoittaminen oli kyllä tosi kivaa vaihtelua normimeininkiin, ja jos vain hyvä aihe tulee kohdalle niin varmasti yritän väkertää samantapaisen uudelleenkin!

      Poista
  2. Ihana! Onnea uudesta perheenjäsenestä <3

    VastaaPoista
  3. Vastaukset
    1. Kisu on kyllä aivan valloittava :) Kiitos!

      Poista
  4. Ihana tarina, IHANA kissa, niin suloinen <3 onnea!

    Arvasinkin jo jotain tälläistä teillä tapahtuneen ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3

      Kisu on tosiaan ollut meillä nyt noin kuukauden ajan, ja oli mukana meillä tuolla pohjoisen reissullakin :D "Muutaman" kuvan olen siitä tainnut ehtiä näpsäistä :D

      Poista