perjantai 31. tammikuuta 2014

Mitähän näistä oikein tulee?

Posti toi pienen paketin eilen Confettista. Tilauksen tein tiistaina iltapäivällä, ja suureksi hämmästyksekseni ilmoitus sen saapumisesta tulikin jo torstaina! Nopeaa toimintaa!

Mitäs sieltä paketista paljastuikaan…






Nämä on mun!

Nämä tulevat käyttöön (hieman etukäteen) viikon päästä lauantaina. Onko vaikea arvata missä näitä käytetään ja mitä näistä tulee? (no sitähän en tiedä minäkään mitä näistä oikeasti tulee, mutta tarkoitusperät on selvillä :D)

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

DIY: Kissan seinäkiipeilyteline

Jokaisella bloggaajallahan on oltava edes yksi DIY-postaus (NOT)! Blogini on ollut olemassa jo ainakin 1,5 vuotta, enkä muistaakseni ole sellaista koskaan postannut. Onneksi tämä blogipuute korjataan nyt, kun sopiva aihekin löytyi. Uudelle perheenjäsenelle oli tietysti rakennettava pesä, jonka vaiheet ikuistin teidänkin iloksi. Tarvikkeet on hommattu (tietysti!) IKEAsta puutolppaa lukuunottamatta. Itse en osallistunut hommaan muutenkuin tallentamalla projektin kameralla, joten hieman ympäripyöreää kuvausta tiedossa :)

Tarvikkeet: nitoja, vasara ja ruuvinväännin (ruuveja varmaan myös).
Puutolppa 4"x4" (löytyi pihan puutavarapinosta)
 IKEA (ei netissä) juuttinarumatto 3 kpl (á 9,99 e) 
IKEA KRÅKRIS fleecehuopa 2 kpl (á 1,79 e)
IKEA LACK hyllyt 110 cm 2 kpl (á 9,99 e)
IKEA BYHOLMA kori 1 kpl (9,99 e)
IKEA JUSTINA istuintyyny 1 kpl (4,99 e)
IKEA EKBY BJÄRNUM kannattimet 1 kpl (10 e/2 kpl)



Matto aloitettiin kiertämään tolpan ympäri ja nitomalla sitä kiinni sitä mukaa kun työ etenee. Kaikki kolme mattoa kieritettiin samaan aikaan.


Matot kannattaa kiinnittää limittäin liitosten kohdalta.


Matot ruuvattiin kiinni muutamasta kohti ruuveilla, jotta varmasti pysyy! Jokainen jolla on kissa, tietää miten nopeasti kissat saavat revittyä raapimispuut paljaaksi.


Hyllyt kiinnitettiin seinään sopiviin kohtiin, ja SEN JÄLKEEN fleecekangas kiinnitettiin nitojalla hyllyn yläpintaan, jotta tassu ei lipeä ja on samalla pehmeä. Fiksu tietysti kiinnittää pehmusteen ENNEN hyllyjen kiinnittamistä...


Valmis tolppa kiinnitettiin LACK-hyllyyn ruuvilla yläpuolelta.


Eliasta pyydettiin tarkistamaan onko tolppa varmasti suorassa.



Ninjan mielestä tolppa oli ensin vähän vinossa, mutta ehkä se oli vain näkökulma joka oli vinossa...


Molemmat hyväksyivät siis suorituksen!


Ninja halusi tarkistaa pitääkö kynsi varmasti matossa kiinni...


…ja miten pehmeä kori on nukkua...


…ja että mahtuuko hyllyllä pesemään huomaamattomasti privaatit paikat…


…ja voiko uudessa paikassa myös leikkiä jotenkin...


… ja todettiin, että onnistuuhan se esim. leivinuunin päältä käsin!


Näkymät on loistavat vajaan kolmen metrin korkeudesta!



Ninja hyväksyy!

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Ninjan tarina

"Äiti, millon me lähdetääään?", venytti Eemeli tuttuun tapaansa kun halusi jotain niin kovaa että sattui koko viisivuotiaan ruumiinsa painolla.
"Johan minä äsken sanoin, että kun Elias on syönyt", vastasin jo varmaan kuudennen kerran tunnin sisään ehkä hieman turhan ärtyneesti.
Olin yrittänyt houkutella perheen pienintä avaamaan suunsa lusikalle jo ainakin puolet tuosta ajasta, ja olin jo hyvin lähellä luovuttamista. Ajattelin äskeistä puhelua ja sen aikana sovittua tapaamista. Muutama tunti aikaisemmin olin lukenut internetin ilmoituspalstaa, jossa olin huomannut sieltä jotain meille sopivaa. Olimme jo pitkään puhuneet, siis lähinnä yrittäneet ylipuhua perheen isää hyväksymään tämän tuikitärkeän ja välttämättömän hankinnan, saamatta kuitenkaan vastausta suuntaan tai toiseen. Ja kun sopiva vihdoin sattui kohdalle, olimme Eemelin kanssa aloittaneet lyhyehkön väsytystaistelun isää vastaan. 
"No, ainahan sitä voi mennä katsomaan", oli isä tuumaillut, jonka kuultuani olin jo hiljaa mielessäni hymyillyt tämä ei voi mennä enää vikaan -hymyäni. Voitto!

Autossa tunnelma oli vähintäänkin odottavan jännittynyt. 
"Äiti, joko ollaan kohta perillääääää", jatkoi Eemeli jo kotona aloittamaansa virttä. 
Pienen miehen kasvoilta paistoi jännityksen sekainen odotus, ja ehkä vähän pelkokin. Pelko siitä, että joutuisi palaamaan tyhjin käsin kotiin, kuten isä oli hieman varoitellut ettei pettymys olisi liian iso.
"Ei enää kauan", vastasin seuraten pientä nopeasti liikkuvaa sinistä pistettä puhelimen karttasovelluksen näytöllä. Tämä vastaus näytti tyydyttävän viisivuotiaan mielen ainakin hetkeksi, ja siirsin katseeni eteeni aukeavaan pimeään hernerokkasumuun, jota ajovalot vain vaivoin lävistivät. Joulukuinen talvipäivä oli kaikkea muuta kuin talvinen. Nyt jo pitkään jatkunut lämpöaalto oli saanut lumen haihtumaan suoraan ilmaan aiheuttaen ikävän kostean ja ennemminkin syksyisen kelin. 
"Sano sitten kun käännytään", vannotti autoa ajava isä yrittäen tihrustaa seuraavaa risteystä pimeyden läpi. 
Siirsin katseeni takaisin siniseen pisteeseen, joka oli liukunut reittiä merkkaavan saman värisen viivan ohi juuri äsken.
"Nyt", kiljaisin ja sain aikaiseksi äkkijarrutuksen, kasan sadattelua ja peruuttelua. Oltiin kuitenkin edelleen oikealla tiellä.

Talo, jonka pihaan kaarsimme näytti ihan tavalliselle yksikerroksisille punatiilitalolle. Talo oli kyllä jo paremmat päivänsä nähnyt, eikä ensisilmäyksellä mikään antanut vihjettä siitä, että olisimme oikean talon pihassa. Noustuamme autosta huomasin talon takaa pilkistävän aidatun ulkoilutarhan, ja terassilla olevan muovisen eläinten kuljetuskopan. "Taitaa se olla tämä talo" , mumisen hermostuneena samalla kun soitan ovikelloa. Pimputusta säestää kimeähkö haukkukuoro ja oven avautuessa ulos purkautuu ilosta hytkyvä ja sinne tänne säntäilevä virta pieniä parishilton -koiria. 
"Ai, terve, taidetaan olla oikeassa paikassa", totean hieman harmistuneena ovea avaamaan tulleelle rehevälle ja selkeästi eläimille elämänsä omistaneelle tummatukkaiselle naiselle. 
"Joo, jos olette tulleet katsomaan sen ilmoituksen perusteella", vastaa nainen yrittäen samalla hillitä poukkoilevaa ja hyppivää koiralaumaansa. "Nämä meidän pienokaiset ovat niin innokkaita tervehtimään", sanoo nainen ja siirtelee pomppivia pötköjä sivummalle tarkoituksena antaa tietä meidän siirtyä sisälle taloon. Katsahdan Eemeliin päin antaakseni merkin mennä sisään, mutta näen kauhun kuvastuvan suuriksi avautuneista silmistä. 
"Apua-apua, mä pelkään…", kuulen Eemelin vingahtavan ja samalla näen pienten pallojen hyppivän kauhusta kankeaa lasta vasten ulisten innokkaasti. 
"Ei näin pieniä koiria tarvitse pelätä", yritän rauhoitella edes itse sanomaani uskomatta ja selkeästi kuuroja korvia tavoittamatta. 
Eemelin takana seisonut isä pääsee samantien tilanteen tasalle, ja kaappaa vaikeroivan lapsen syliinsä "No mennääs katsomaan sitten näin", rauhoittaa isä saaden huomattavasti enemmän viestiään perille pienen miehen päähän. Epäröiden ja jalkojamme varoen astelemme peremmälle.

"Tuolla nojatuolissa se nukkuu", osoittaa nainen häkkiovella varustettuun huoneeseen. Katseeni hakeutuu ruskeaan vihreäraidalliseen 70-luvulta peräisin olevaan nojatuoliin huoneen perällä. Yritän tarkentaa katseeni hämärässä huoneessa näkyvään möykkyyn ja huomaan niitä olevan kaksi. 
"Annas kun näytän", sanoo nainen ja astuu korkean kynnyksen yli, jonka tarkoitus on pitää yli-innokkaat näykkivät parishiltonit poissa huoneesta. 
Nainen nostaa syliinsä toisen möykyistä, joka urahtaa vaimeasti epätyytyväisyyden osoitukseksi joutuessaan luopumaan pienellä kehollaan lämmittämästään tuolista. Pistän myös merkille, miten sohvaan jäänyt musta pallo katsahtaa kaverinsa perään tyytymättömän näköisesti. Ja sitten me näemme sen valossa. Se on pieni, harmaansininen, raidallinen, isokorvainen karvapallo, joka haukottelee raukeasti jouduttuaan nousemaan kesken makoisten unien. Nainen laskee lämpöisen eläinvauvan syliini ja tunnen kuinka sitä alkaa pelottaa. Koko sen pieni keho tutisee ja sydän hakkaa hallitsemattomasti. Yritän rauhoitella sitä silittelemällä leuan alta ja liu'uttamalla sormeani nenän vartta pitkin samalla kun juttelemme naisen kanssa, joka näitä karvaisia lapsia kasvattaa. 
"…että mitäs tehdään, minun puolesta se saa lähteä vaikka heti, viimeinen kun on tuosta pesueesta ja luovutusikäkin on mennyt jo viikkoja sitten", kuulen kasvattajan sanovan kepeästi yllättäen minut täysin kysymyksellään. "Sen olisi jo aika muuttaa uuteen kotiinsa, sillä sen emo ei enää tykkää sen seurasta, vaan on sitä mieltä, että se on niistä kahdesta liikaa tämän katon alla. Koiristakaan se ei juuri välitä, ne kun ovat höykyttäneet sitä pennusta lähtien", toteaa nainen hieman surumielisenä. 
"Ahaa, sen takia se siis tuntuu niin aralle minunkin sylissäni", totean ymmärtäen asian laidan päivän kirkkaasti koiramaton liikahdellessä jaloissani. Katsahdan Eemeliin ja häntä kannattelevaan isään, ja saan vastaukseksi nyökkäykset. "Ky-kyllä minusta tuntuu, että me tälle pienokaiselle voidaan tarjota uusi koti", vastaan hieman sanojani hapuillen. Ja kuin hyväksyen, sylissäni tärisevä kissanpentu nuolaisee juuri nenän pään saavuttanutta sormeani varovasti karkealla kielellään.
"Laitetaan sen nimeksi Ninja", innostuu huudahtaen vihdoin Eemelikin unohtaen jo sivummalle siirtyneet koiruudet. Nyökkään hyväksyvästi.
"Sinusta tuli juuri meidän perheen nuorin jäsen Ninja-pieni", kuiskaan isoon karvoja tursuavaan korvaan hellästi.


Ninja the Norwegian Forest Cat <3

lauantai 25. tammikuuta 2014

Kummallinen mieli

Taas vaihteeksi imetys(dieetti)kriisiä! Nythän on tilanne sellainen, että voisin lopettaa imetyksen kokonaan. Ilta on siis ainoa kerta päivässä kun tissitellään, ja vaikka Elias siitä niin kovasti tuntuu nauttivan, niin joka yö on naamaan noussut ihottuma joka on laskenut sitten päivän mittaan (kun ei ole rintamaitoa saanut) paremmaksi. Eli todellakin olisi aika lopettaa koko touhu. Mutta sitten se toinen puoli. Tämä minun jo 9 kk kestänyt imetysdieettini. Olen ollut maidoton, munaton, perunaton, vehnätön, ruikseton (onks tää nyt sana?), ohraton, kauraton, maissiton, riisitön, herneetön, mansikaton, tomaatiton, porkkanaton, tattariton, possuton, naudaton ja (lääh sentään!) niin edelleen näin yleisimmät mainitakseni. Ja nyt sitten saisi alkaa syömään vaikka mitä. Mahan sekaisin meno on 100 % taattu jos vetelen näin ensitöikseni kaikkea. Eikä edes tee mieli, ei sitten pätkääkään… Mikä mua vaivaa? Leivästä olen haaveillut viimeiset 9 kk kieli pitkällä ja haistellut ihanaa vastaleivotun leivän tuoksua kuola valuen. Ja nytkö sitä sitten voisi syödä? Mistä aloitan? Patonkia, ruispaloja, riisipiirakkaa? Entäs jugurtti? Sitähän minä kulutin aikaa ennen tätä puoli litraa päivässä? Jos minä aloitan siitä? Karkit? Sipsit? Popparit? SUKLAAKAKKU?! Apua, mä meen ihan sekaisin tämän ruokapaljouden kanssa! Miten tämä ihmismieli on näin kummallinen? Ensin tekee mieli sitä kiellettyä, ja sitten kun sen saisi, niin ei enää tahdokaan. Ihan kuin lapsi joka tahtoo kaverin lelun, mutta sen saatuaan viskaa sen nurkkaan ja alkaa rankumaan sitä toista kaverin käteensä ottamaa lelua. 

Olisko tämä pätkiskakku nyt niin hyvää?!
Ehkä tämän asian pitää vielä kypsyä hetken mielessäni. Eihän minulla minnekään kiire ole ruokavalion laajentamisen kanssa. Sitäpaitsi, minusta tuntuu että tämä rajoitettu ruokavalio on oikeasti auttanut minua jaksamaan. En ole juurikaan (alussa ehkä, viimeaikoina en todellakaan) nähnyt nälkää, ja entinen ruoan jälkeinen kooma on muisto vain. Eihän aikuinen ihminen oikeasti tarvitse edes maitotuotteita ja gluteeniviljoja elääkseen täysin terveellisesti! Olisiko tässä minulle "uuden" elämän paikka ja aloitusmahdollisuus? Entisestä elämästä en kaipaa kuin sitä suklaakakkua, jos sitäkään niin kovin tuskaisesti. Ja mitä en todellakaan kaipaa on alituista kamppailua kilojen kertymistä vastaan, mitä tässä ruokavaliossa ei ole todellakaan tarvinnut murehtia!


torstai 23. tammikuuta 2014

11 kk

Ihan kuin huomaamatta on taas tullut yksi kuukausi lisää Eliaksen mittariin. Ja kauhukseni huomaan sen olevan myös viimeinen, milloin kuukausia ilmoitetaan ikää kysyttäessä (no voi tietenkin ne myöhemminkin kertoa, mutta eihän sillä sitä samaa merkitystä enää ole). Mitäs meidän 11 kk isomies osaa jo? 

- juo pillimukista ihan itse!! 
- juomana vesi (kalkkilisä myös aloitettu)
- yhteensä 6 hammasta: 2 alhaalla, 4 ylhäällä
- hampaita tehtiin taas kovan itkun kera
- nenän tukkoisuus helpotti hampaiden tulon myötä (en olisi ihan oikeasti uskonut)
- uusia "pahiksia" löytynyt quinoa ja myskikurpitsa
- toisaalta riisi tuntuu alkavan sopia, samoin porkkana ja ehkä KAURA (tätä parin kk ajan kerran viikossa ja nyt 3. pv aamupuuron seassa n. 1 tl)
- syönti edelleen melkoista houkuttelua
- syö kaikki paperit ja pahvit mitkä saa käsiinsä
- imetys loppusuoralla 1x vuorokaudessa
- kävelee tukia pitkin sujuvasti
- sanoo "äiti" ja satunnaisesti "isi", en tiedä kyllä sanooko ihan tarkoituksella
- seisoo itsestään hetken kun ei tajua niin tekevänsä 
- suuttuu mielettömän helposti jos kielletään/otetaan kiva juttu pois 
- tajuaa mikä on kiellettyä, mutta tekee sen kuitenkin
- pyörittelee päätään kun kielletään kiellon vahvistukseksi
- seuraa tarkasti mitä eri asioilla/tavaroilla tehdään ja yrittää tehdä sen itse jos saa käsiinsä
- ilmeilee paljon, hassuttelee
- rakastaa kukkuu/piiloleikkiä
- hajottaa naureskellen kaikki muiden rakentamat legorakennelmat
- alkaa tanssimaan ja leikkimään tutut muskarilaulut kuullessaan
- osaa kiivetä portaat, muttei laskeutua
- nukkuu vielä yleensä kahdet päikkärit
- herää öisin useasti, mutta nukahtaa nopeasti silitykseen 
- edellä mainitusta syystä nukkuu perhepedissä
- vaatekoko 74, kallistumassa jo 80 puoleen
- vaippakoko 4, edelleen 

Ja varmasti paljon muutakin kun vain tulisi nyt äidille mieleen! 


keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Talviloma (ja MONTA kuvaa!)

Piitkän lomailuputkemme päättää loma Suomen lapissa, Sallassa. Talvi saapui koko Suomeen juuri parahiksi tälle samalle viikolle, ja miinusasteet ovatkin kivunneet melko rapsakkaihin lukemiin lähennellen ajoittain jopa - 30 °C. Näin yleisesti ja normaalitilanteessa rakastan lämpötilojen ääripäitä, siis tuosta samaisesta miinuslukemasta plussaan kolmenkympin tienoille asti. Mutta koska Eliaksen iho ei tykkää pakkasista, en minäkään niistä tällä hetkellä juuri välitä. Ulos on kuitenkin tuo nenänpää pistettävä kaiken uhalla, joten tässä lomailun tuotoksia teidänkin ihailtavaksi.





Naavaa ei etelässä enää ole, mutta onneksi sitä täältä vielä löytyy.
Lohduttavaa tietää ettei ilmastopeli ole vielä täysin menetetty.

Makkarat maistuu parhaiten laavulla paistettuna. Onneksi on Vatajan nakit!
Kaamoksen aikana aurinko ei nouse tätä korkeammalle.


Vähän tärähtänyt kuva, mutta varmasti saa idean miten rattaat saa mukaan metsäpoluille!

Yhtenä päivänä äiti sai myös laatuaikaa itselleen, ja lähti YKSIN tunturin päälle seuranaan vain kamera. Tunturin päälle kipuaminen oli kyllä urakka sinänsä, mutta kun lopulta maisemat avautuivat edessä, niin henki salpautui ihan muusta syystä kuin huonosta kunnosta. Innostuin kuvailemaan ihan todenteolla, enkä meinannut millään raaskia lähteä laskeutumaan alaspäin. Miten voikin tulla niin rauhallinen olotila pelkästä maisemien katselusta? Sormet umpijäässä oli pakko yrittää taltioida tuota ihanaa näkymää!









Rakastan näitä lumisia puita. Kaunista, yksinkertaisesti!

Paluumatka olikin huomattavan paljon helpompi kuin nousu. Peppumäkeä vain alaspäin, ja kivaa oli!

tiistai 14. tammikuuta 2014

Syyllisyyden tunne

Taas täällä kriiseillään imetyksestä. Olen tietoisesti pyrkinyt vähentämään imetystä sen jälkeen kun Elias osoitti osaavansa juoda mukista. Päivisin homma sujuu erittäin hyvin, eikä ukko edes tunnu kaipaavan maitohuikkaansa. Yöt onkin sitten eri juttu, mutta silti pääsääntöisesti imetyskerrat ovat vähentyneet nyt noin kolmeen kertaan vuorokaudessa: illalla, yöllä ja aamulla. Samaan aikaan takaraivooni on hiipinyt kummallinen syyllisyyden tunne lopettamisen lopullisuudesta. Joka imetyskerta saa minut nyt hieman apeaksi. En ymmärrä, olenhan imettänyt nyt jo monta kuukautta (tänään 11 kk, joista 8 kk rajoitetulla ruokavaliolla!), eikä imetyksen lopettaminen enää ole mikään iso juttu. Harva vauva enää edes juo rintamaitoa tässä iässä. Kaiken huipuksi maitoni saattaa tehdä Eliaksen vain entistä "sairaammaksi", mikäli erehdyn syömään jotain epäsopivaa ruokaa, vaikka miten yritän olla tiukalla linjalla. Syitä lopettamiseen on paljon enemmän kuin jatkamiseen, ja silti se lopettaminen vain tuntuu niin pahalle. Ja ihan jos rehellisiä ollaan, niin syitä jatkamiseen en oikeastaan keksi muuta kuin sen, että se on TODELLA tehokas keino saada Elias rauhalliseksi ja nukahtamaan. Ja tietysti sen, miten paljon ukko edelleen tykkää meidän kahdenkeskisestä hetkestä. Se ilme on kertakaikkiaan korvaamaton! Kyllähän minä tiedän, että imetyksen lopettaminen on isompi juttu minulle kuin pojalle, joka tuskin sitä jää kaipaamaan. Tai että edes muistaisi koko hommaa viikon päästä. Äiti nyt vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa moiset turhat rutinat!

Tällä mennään: ruokajuomana vesi, ja kunhan imetyskerrat vähenee yhteen-kahteen, otetaan mukaan kalkkilisä. Ja jos tilanne näyttää hyvälle (paremmalle), niin ehkä me uskalletaan kokeilla mantelimaitoa. Nyt Eliaksen iho on taas melko huonossa kunnossa (ties mistä…), joten ollaan yritetty pysyä tutuissa ja turvallisissa ruoka-aineissa. Quinoasta ihottumaa, riisistä edelleen masuvaivaa, huoh. Eikä tämä pakkanenkaan yhtään paranna tilannetta, saati se, että päiväunet onnistuu vain ulkona vaunuissa. Kesää odotellessa...

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Juomahommia

Kun Elias tuli puolen vuoden ikään, alotettiin meillä treenaamaan mukista juomista. Tässä muutaman kuukauden aikana olemme ehtineet kokeilla varmaan jokaikisen mukimallin mitä on kaupoista saatavilla. Kaikki kovat, pehmeät, pitkät, pienet, kapeat, tuttipullomaiset versiot nokkamukeista ovat saaneet saman tylyn kohtalon: ne tyrkätään pois, viskotaan lattialle, raivotaan kun edes viedään lähelle. Lähinnä varsinaista kohdetta, eli suuta on nokkiksesta päässyt mukin pohja, mitä on satunnaisesti imeskelty ikenien kutistessa.




Pari viikkoa sitten tapahtui kuitenkin pienen pieni kehitys asiassa, kun Elias hyväksyi IKEAn valko-vihreän nokkamukin. Määrät olivat kuitenkin muutamia tippoja mitä mukista katosi, ja jossain vaiheessa huomasin että Elias yrittääkin imeä mukista pystyasennossa. No eihän sieltä mitään tietenkään tule kallistamatta, mutta tästäpä äiti hoksasikin ostaa seuraavaksi kokeiluun Aventin pillimukin! Ja kappas, heti ekana päivänä ukko veti mukista puoli desiä vettä, ja toisena päivänä melkein  puoli desiä per ateria. Eli lähes pari desiä päivän aikana! Siis ihan itse!



Tiedättekös mitä tämä (saattaa) tarkoittaa?! Tämä äiti alkaa vähentämään imetystään ja toivoo, että viimeistään vuoden ikäisenä ukkeli olisi omatoiminen juomisen suhteen, ja imetyksestä voitaisiin luopua. Ja jos nyt oikein revittelisin, niin id:n voisi purkaa ja voisin syödä ihan oikeaa LEIPÄÄ! 


THE pillimuki

Tästä tulikin mieleen, että meidän piilopahis saattoi löytyä tänä aamuna. Leivoin quinoajauhoista leipää, jota tarjosin pienen palan Eliakselle. Muutama hetki syönnin jälkeen posket lehahtivat punaiseksi ja korvan edessä ennestään oleva ihottuma nousi koholle helottamaan. Voi sanonko mikä! Thaimaassahan Elias ei saanut quinoaa ollenkaan, ja minäkin söin sitä vain muutamana päivänä, eikä ihottumaa ollut laisinkaan (tosin suopea ilmasto varmaan oli tässä isommassa osassa). Kotiin tultua ihottuma on ollut tasaisen rypelöinen selässä ja poskissa, ja olen siis syönyt quinoaa itse joka päivä enemmän tai vähemmän. Quinoa on oikeastaan se toinen pääruoka-aine minun ruokavaliossani lihan lisäksi, eikä korvaavaa tuotetta taida olla olemassakaan... Ehkä kokeilen vuorotella sitä ja valkeata riisiä, jos vaikka nuo määrät maidossa Elias kestäisi (varsinkin jos maidon määrät vähenee).

tiistai 7. tammikuuta 2014

Vinkunaa, pihinää ja narskuttelua

Eliaksen nenä on ollut tukossa nyt varmaan pari kuukautta. Sitä on yritetty hoitaa kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla. Monta yötä olen kuunnellut kun Elias yrittää epätoivoisesti hengittää nenän kautta, mutta ilma ei ole kulkenut läpi sitten millään. Tuloksena ollut vain kamala nenän vinkuminen ja pihinä. Ja lopulta siihen on hermostuttu, ja herätty huutamaan. Joskus taas poika itse on saanut nukuttua vinkumisesta huolimatta, mutta minä olen vain kuunnellut toisen epätoivoista hengitysyritystä sydän syrjällään saamatta itse unta. 

Pari yötä sitten elämä meni ihan puhtaaksi huudoksi, ja tilanne laukesi vasta Naso-sumutteella ja särkylääkkeellä. Koska kotikonstit loppuivat (ja koska olemme nyt mummolassa ja muutkin haluavat nukkua), varasin ajan paikalliselle korva-nenä-kurkkulääkärille. Lääkärikäynnistä emme kostuneet kuin uuden allergialääke-reseptin (Aerius), ja kehotuksen mennä sellaiselle lääkärille, jolla on välineet kurkata näin pienen lapsen nenään. Olisipa ollut kiva juttu jos olisin tiennyt osata varmistaa ko. asian jo aikaa varatessani, niin olisimme satasen rikkaampia… Allergiasta tukkoisuus ei kuulemma lääkärin mielestä johdu, koska näin pienet eivät reagoi allergiaan nuhalla (en tiedä uskonko). Ja ainoa keino selvittää syy on juuri tuo nenään kurkkaaminen ohuella taipuisalla välineellä. Kitarisat myöskään eivät kuulemma vaivaa näin pieniä kuin äärimmäisen harvoin (en kyllä ihmettelisi jos sekin lottovoitto olisi saatu), eikä nykyään niitä edes leikata alle 2-vuotiailta jos vaivaavatkin (pyydän kyllä toisen mielipiteen jos kitarisoista syy löytyisi).

Illalla sitten pöydän ääressä istuessamme alkoi vierestä kuulua selkäpiitä karmivaa narskutusta. Ihan kirjaimellisesti, sen verran hyytyvän kuuloista se oli. Eliashan se siinä istui tyytyväisenä ja hankasi alahampaitaan… siis mitä vasten, eihän siellä ole muita hampaita? Pikainen tarkistus pienoisen tappelun kera ja sieltähän ne paljastui, kaksi juuri yläikenen puhkaissutta pientä helmihammasta! Voi että, niitä on sitten vissiin tehty taas oikein urakalla. Ja nyt ne on siinä, ihanaa! Nyt vain sopii toivoa, että helpottaa edes hetkeksi. Jospa tuo tukkoisuuskin olisi ollut noiden ylähampaiden aiheuttamaa, ja nyt tuo todella ärsyttävä vaiva helpottaisi.

Pahoittelen muuten edelleen tätä hiljaiseloani. Harmittaa kyllä vähäsen, että olen pudonnut ihan kärryiltä mitä täällä maailmassa tapahtuu. Olen kyllä käynyt satunnaisesti lukemassa teidän muiden blogeja, mutta kommentointi puhelimella on sen verran työlästä että olen jättänyt sen suureksi osaksi tekemättä. Lupaan parantaa tapani, kun palaamme arkeen tuossa tammikuun loppupuolella. Ehkä te kestätte sen verran vielä! :)